Saarna 20.2.

3. sunnuntai ennen paastonaikaa

Olenko ensimmäinen vai viimeinen?

Matt. 19: 27-30
 

Monille meistä on tullut alkutalven lehdistä tutuksi mies, joka kyllästyi lumenpudotukseen katoilta ja päätti myydä omaisuutensa Huuto-netissä. Suunnitelmissa on lähteä Thaimaahan kenties rantatuoleja nostelemaan. Toiset ovat ihailleet hänen rohkeuttaan hypätä yhteiskunnan oravanpyörästä pois. Toisaalta monia on voinut pöyristyttää tieto siitä, että mies teki päätöksen omaisuuden myynnistä kuulemma ilman vaimoa. Epäselvää on lähteekö perhe mukaan.

Eikö tämä tilanne muistuta jotenkin opetuslasten tilannetta (Matteus 19:27-30). He ovat päättäneet jättää taakseen talonsa, perheensä ja totuttu niukka elinkeino kalastajana taakseen. Opetuslapset hyppäsivät myös tavallaan tutusta oravanpyörästä pois ja päättivät ns. downshiftata.

Nykyään puhutaan downshiftauksesta. Se tarkoittaa juuri työelämästä irrottautumista siitä huolimatta, että elämä taloudellisesti kaventuu. Se mitä saadaan on aikaa itselle ja perheelle.

Opetuslapset olivat kulkeneet Jeesuksen seurassa jo kokonaista 15 lukua Matteuksen evankeliumissa, kun he vihdoin kysyvät mitä he siitä saavat itselleen, että ovat luopuneet kaikesta ja seuranneet Jeesusta. Jokainen ihminen taitaa elämänsä jossain vaiheessa kysellä: "Mitä minulle jää käteen siitä, että huolehdin läheisistäni, teen hyvin työni tai annan vapaa-aikani yhteisten asioiden hoitamiseen?" "Saanko aikanaan itse apua, kun sitä tarvitsen?" "Muistaako ja arvostaako kukaan ponnistelujani ja uhrauksiani, kun olen siirtynyt syrjään?"

Ensi lukemalta Pietarin kysymys tuntuu jopa röyhkeältä. Siinä ei kuulu opetuslapsien pyyteettömyys. Jeesus ei kuitenkaan millään tavoin pillastu. Kysymys on siis perusteltu. Jeesuksen seuraamiseen kuuluu sen kysyminen miten itse jaksan ja miten pidän itsestäni huolta. Terve itsekkyys on tarpeen itsensä suojeluun. Se on myös lähimmäisten rakastamista, sillä jos me voimme huonosti niin myös ne, jotka jakavat arjen kanssamme. Oman elämän tien on oltava jotenkin mielekäs ja siitä on saatava jotain itselle merkittävää. Omassa työssäni erityisen merkittäviä ovat ne hetket, joissa katseeni kohtaa seurakuntalaisen katseen.

Toissapäivänä Perheiden kirkkohetkessä sain katsella pienten alle vuodesta kolmeen vuoteen olevien katseita ja pieniä ristittyjä käsiä kaiteen reunalla, kun siunasin heitä vanhempineen. Joskus olen mennyt tapaamaan vanhusta hyvin väsyneenä, mutta vanhuksen tapa ottaa minut vastaan ja hänen iloisuutensa on vaikuttanut niin syvästi, että olen poistunut hänen luotaan virkistyneenä. Minä, joka koin olevani se joka jakaa, tulin itse ravituksi. Näissä hetkissä tuntee olevansa paikallaan ja saavan vastauksen kysymykseen: "Mitä tästä minä saan ja miksi tätä työtä kannattaa tehdä." Ei se rahapalkka riitä vaikka välttämätön onkin.

Jeesus lupasi opetuslapsilleen taivaspaikan valtaistuimineen, mutta sitä ennen heille oli tarjolla ristin tie. Rivien välistä kuuluu lupaus myös meille, jotka seuraamme häntä terveen itsekkyyden ja epäitsekkyyden välimastossa. Meidätkin Jeesus on kutsunut vastustamattomasti seuraamaan itseään. Emme valitse omaishoitajan tai masennuksesta kärsivän lapsen vanhemman osaa. Tuo osa ikään kuin vain tulee monelle meistä. Ja silloin meidän on seurattava Jeesusta oman elämämme ristin tiellä. Elämän vaiheemme johtaa meidät auttajan asemaan, ristin kantajiksi ja olemaan Kristuksen käsinä ja sylinä autettaville.

Jeesuksen seuraaminen ja sen tuoma vaivannäkö taivaan valtakunnan rakentamiseksi sisältää lupauksen, että ei tarvitse olla yksin. Hänen seuraajilleen on luvattu satakertainen määrä äitejä ja isiä, veljiä ja siskoja, ja lapsia. Moni meistä on kuitenkin yksin ja siksi tämän kevään Yhteisvastuukeräys haluaa auttaa niitä nuoria, jotka ovat yksinäisiä Suomessa ja Mosambikissa. On kyse seurakuntayhteydestä, jakamisen yhteisöstä.

Jeesus päättää puheensa jälleen sanoihin "Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä." Nuo sanat viittaavat siihen, että lopullinen armahtamisen ja tuomitsemisen valta on Jumalalla. Meidän on oltava varovaisia tekemään liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä toistemme Jumalasuhteista hajanaisten havaintojemme pohjalta. Taivaspaikkamme on yksin Jumalan armon ja anteeksiantamuksen varassa. Jeesuksen seuraaminen ja häneen turvaaminen on siinä kaiken tärkein asia.

Jumalamme on arvaamaton myös siinä, miten hän vaihtaa paikkaamme auttajina ja autettavina. Nälkäisten leipäjonossakin on aina ensimmäinen ja viimeinen. Ensimmäinen on se, joka jakaa leipää muille. Mutta joskus viimeisestä tulee ensimmäinen. Hän, joka ajattelee olevansa vähäpätöisin ja heikoin ja hitain onkin yhtäkkiä tilanteessa, jossa hänen lahjansa ovat tarpeen. Näin Jumala armossaan toimii ja pistää järjestyksen uusiksi, jotta jokainen voisi tuntea arvonsa lahjoittajana ja lahjan saajana. Kaikki menee Jumalan hyvän tahdon mukaan. Kuulumme Jumalalle kaikkinemme, mitä olemme ja omistamme. Kolehtirukouksessa näkyy tämä ajatus. Pappi rukoilee näin: "herra, sinun omastasi me annamme, sinun lahjaasi jaamme. Ota vastaan meidät ja lahjamme Jeesuksen Kristuksen tähden."
 

Kari Rautiainen