Saarna 6.3.

Laskiaissunnuntai

Mitähän tästä tulee?

Joh. 12: 25-33
 

"Nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta”

Jaa’a, kuinka ajankohtainen päivän evankeliumi onkaan, jos sitä peilaa siihen kuohuntaan, joka juuri nyt on käynnissä arabimaissa.

Hallitus hallituksen jälkeen ja hallitsija hallitsijan jälkeen joutuu kamppailemaan omasta hallitusvallastaan ja asemastaan. Kuohunta on yllättänyt meidät kaikki: kuinkas tässä näin kävikään? Staattiset muslimiyhteiskunnat ovat syvältä vaikuttavan murroksen keskellä – mitähän tästä oikein tulee?

Kaatuvatko kaikki totalitääriset valtiot? Menettävätkö niiden hallitsijat, ”maailman ruhtinaat”, oman paikkansa, valtansa, jopa henkensä? Millaisia taisteluja ja verenvuodatusta joudummekaan näkemään, vai menisikö vallansiirto verettömästi?

Ja ennen muuta: mitähän tästä oikein tulee ja seuraa?

Mitä suuntauksia ja keitä nousee valtaan ja sitä tietä vaikuttamaan koko Lähi-idän ja siellä asuvien miljoonien ihmisten tulevaisuuteen: niin meidän kristittyjen, juutalaisten kuin muslimien tulevaisuuteen?

”Nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta”.

Valitettavasti maailman sivu ruhtinasta on seurannut uusi ruhtinas, faaraota uusi faarao, diktaattoria uusi diktaattori ja kuningasta uusi kuningas. Eikä murroksesta nouse aina vain jotain uutta ja hyvää: aikanaan 30 luvulla Euroopan murroksesta nousi aatteita ja diktatuureja, jotka vallan halussaan halusivat alistaa naapurit komentoonsa, tuhota toisin ajattelevat ja uskovat ja lopulta verisessä maailmansodassa repivät Euroopan, yhteisen maanosamme, tuusan nuuskaksi.

Mitähän tästä oikein tulee?

Luulenpa, että monet teistä kirkkovieraista jaoitte tämän ajatuksen ja tuntemuksen syksystä 1939 loppukesään 1944. Oma maamme ja kansamme oli joutunut yhteen historiansa suurimmista kurimuksista: ensin keskelle kahden suurvallan etupiiri jakoa, jossa jo haluttiin päättää kohtalostamme ja sen seurauksena lopulta kahteen sotaan, joissa taisteltiin itsenäisyydestämme ja kansallisesta olemassaolostamme.

Pieni, heikosti varustautunut Suomi oli hätää kärsimässä.

Ei ihme, että lukemattomien sydämissä oli kysymys: mitähän tästä oikein tulee?

Eikä se vähiten ollut niiden karjalaisten sydämissä, jotka sodan lait pakottivat jättämään kotikonnut taakseen ja suuntautumaan aivan uuteen, tuntemattomaan tulevaisuuteen. Edessä oli evakkotie, jonka päämäärää ei tiennyt, eikä osannut kuvitella, miten kaikki oikein voisi järjestyä.

Karjalainen kansa oli järkyttyneenä evakkotiellään kohti tuntematonta, niin kuin Herra Kristus päivän sanassa: Hän astuu ensimmäiset askeleensa kohti epävarmaa tulevaisuutta sydämessään sama järkyttynyt tunnelma: ”Mitä nyt sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä!”

Luulen, että sama rukous on noussut monilta huulilta ja monista sydämistä evakkotiellä: ”Isä, pelasta meidät tästä hetkestä!”

Se, että kansamme selvisi kohtalon vuosistaan kovin uhrauksin, ja että yli 400.000 tuhatta suomalaista sai kovalla työllä uuden kodin ja uuden elämän alun – se on Jumalan ihme!

Herra johdatteli meitä sittenkin läpi tuskan, kivun ja luopumisen kyynelten.

Herra kantoi käsillään heitä, jotka surivat menetettyjä omaisiaan.

Herra lohdutti heitä, jotka saivat jättää rakkaat kotikontunsa taakseen ja suunnata tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Herra piti meistä huolta.

Tämä Jumalan ääretön ja joskus niin käsittämätön huolenpito piirtyy minusta upeasti esille juuri tämän päivän evankeliumissa: Kristus huutaa tuskaansa ja ahdistustaan ylös Taivaalliselle Isälle – ja Herra Jumala vastaa: ”Minä olen. Minä olen kirkastanut nimeni ja kirkastan sen jälleen. Minä olen kaikessa Sinun kanssasi”.

Sillä Jumala kirkastaa oman nimensä ja oman olemuksensa aina omalla läsnäolollaan. Jumalan kirkkaus on aina Hänen läsnäolonsa kirkkautta, ja läsnäolossaan Hän tulee tunnetuksi.

Meidän Jumalamme ei koskaan ole kaukana meistä. Siinä Hän on ihan sinun vierelläsi. Hän tuntee surusi, Hän tietää ilosi. Hänelle mikään elämässäsi ei ole vierasta: ja juuri silloin, kun Hän rakastaen, lohduttaen ja armahtaen koskettaa sinun sydäntäsi, silloin Hänen nimensä ja todellisuutensa kirkastuu sinulle.

Jumala kirkastaa itsensä olemalla läsnä ja antamalla rakkautensa näkyä.

Hänen olemuksensa ja todellisuutensa kirkastuu siellä, missä lapsi nostetaan lohduttaen syliin. Siellä, missä kaksi ihmistä rakastaen syleilee toisiaan. Siellä, missä nuorta rohkaistaan ja kannustetaan elämänsä valinnoissa. Siellä, missä vanhusta autetaan ja häneen suhtaudutaan kunnioittavasti.

Siellä, missä ihminen katsoo ja kohtaa armahtaen, kunnioittaen ja arvostaen toisen ihmisen.

Ja ennen muuta siellä, missä me omien taakkojemme painamat polvistumme ehtoollispöytään, ja uskossa otamme vastaan suurimman lohdutuksen: meidän puolestamme kipuun, häväistykseen ja kuolemaan astuneen Herran Jeesuksen Kristuksen.

Hänen seurassaan minua ei kutsuta helppoon elämään ja jatkuvaan päivän paisteeseen, ei. Minut kutsutaan jakamaan elämän tuskaa toisten kanssa. Minut kutsutaan kohtaamaan elämän kipuja, häväistystä, menetystä ja tappiota – minähän seuraan palvelijana Herraani ja kohtaan Hänen osansa.

Ja tärkeintä tällaisessa Herran seuraamisessa on tämä: minä en ole yksin – Herra on minun kanssani ja Hän kirkastaa todellisuutensa minulle lohduttaen ja rohkaisten minua.

Mutta samalla minut kutsutaan osalliseksi uudesta elämästä, elämästä, jossa kaikki kyyneleet pyyhitään pois ja jossa ei enää tunneta mitään tämän maailman murheita.

Kristus on kuollut puolestamme ja ennen muuta: Hän on noussut ylös uuteen elämään, elämään, jossa tämän maailman ruhtinailla eikä tämän maailman lain alaisuuksilla ole enää osaa eikä arpaa! Saamme turvallisin, levollisin ja rohkein mielin yhtyä Lutherin taisteluvirteen ja laulaa sydämemme kyllyydestä:

”Jos veis he henkemme, osamme onnemme, ne heidän olkohon. vaan meidän iät on, Jumalan valtakunta”.

Tässä toivossa lähdemme kulkemaan rohkein mielin Herramme kanssa kohti ristiä, kärsimystä ja kuolemaa – katsellen odottaen silmissämme siintävää uutta elämää.
 

Juha Parjanen