Saarna 12.12.

Katsokaa, Jumalan karitsa

Joh. 1: 35–37
 

(suntio sammuttaa kirkon kaikki valot, vain kynttilän jäävät palamaan. Evankeliumin jälkeen sytytämme adventtikynttilät ja laulamme samalla virren 13. säkeet 1 – 3)

Siinä ne loistavat – adventin kynttilät.

Eipä niiden loiste riitä kattamaan alkuunkaan koko kirkkoamme, vaan talvinen hämärä ympäröi meitä.

Mutta hyvä niin. Kaiken elämän kiireen, työn paineen, joulun valmistelun, ympäröivien kirkkaiden valojen keskellä on hyvä hetkeksi istua hiljaa hämärään.

Ja antaa kynttilöiden valon hiljaa koskettaa omaa sielua.

On hyvä istua hiljaa omassa kotikirkossa, antaa sielunsa rauhoittua ja katsella tyynesti lepattavia kynttilöitä.

Hiljaisuus, rauha ja hämärän hyssy – kuinka usein sielumme niitä kaipaakaan. Ympärillämme kun pauhaa musiikki, kuulemme ja kuuntelemme jatkuvasti ääniä, puheen sorinaa, työn ääniä – elämme melkoisen äänten kakofonian keskellä.

Ei mikään ihme, että tämän äänten kakofonian keskellä monien meidän lempijoululauluksemme on muotoutunut tämä.

”On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen ja sanaton on sydämeni kieli”.

Hiljaisuutta on hyvä kuunnella.
Hiljaisuudessa on hyvä olla.
Hiljaisuus nimittäin puhuu hoitaen meille.

Sen sanaton kieli vaatii meitä sulkemaan kaikki muut mielemme avoimet ikkunat ja sydämissämme pauhaavat äänet.

Ja kuulemaan vain sen olennaisen – elämän perussykkeen, ne syvimmät äänet, jotka koskettavat koko olemassaolomme ydintä: sieluamme, sydäntämme.

Tässä sydämen hiljaisuudessa ja siitä kumpuavassa elämän perussykkeessä me kohtaamme niin itsemme kuin kuulemme Jumalan puheen. Ja se on pyhä kohtaaminen.

Pyhä koskettaa elämäämme silloin, kun hiljaisuudessa kohtaamme itsemme, oman elämämme, itsemme ihmisenä niin paljaana kuin se on mahdollista. Harvoin sitä viitsii tai edes uskaltaa ajatella niitä syvimpiä tuntemuksiaan: omaa rakkauttaan, omaa lähimmäisyyttään, omaa vihaansa, omaan halveksuntaansa. Kaikki ne kun asuvat minun sydämessäni, eikä kaikkia niitä viitsisi edes huomata.

Mutta ne ovat, niin ihanat, hienot asiat, kuin vähemmät mukavat. Hiljaisuudessa minä näen ja kuulen ne, kaikki sydämeni syvät elämän äänet ilosta suruun, riemusta tuskaan, rakkaudesta vihaan.

Hiljaisuudessa minä kuulen myös Jumalan puheen. Hän todella puhuu minulle ja sinulle, jos me vain rauhoitamme mielemme kuulemaan, mitä Herra haluaa sanoa.

Ennen muuta, hiljaisuudessa minä saan ja voin katsella Jumalaa ja Hänen todellisuuttaan – ja nähdä: ”Katso, Jumalan Karitsa”.

Hiljaisuudessa saan katsella Kristuksen kasvoja.

”Katsokaa: Jumalan Karitsa!”

">Johannes Kastaja piti kerran täydellisen saarnan.

Sitä ei pilattu monilla sanoilla ja selityksillä. Se oli ytimekäs, lyhyt, keskeinen, haastava, eteenpäin vievä.

Hän halusi kuulijansa näkevän vain ja ainoastaan Kristuksen –
ei ketään muuta.
Hän halusi kuulijansa kuulevan vain ja ainoastaan Kristusta –
ei ketään muuta.
Hän halusi kuulijansa seuraavan vain ja ainoastaan Kristusta –
ei ketään muuta.

”Katsokaa: Jumalan Karitsa!” Näenkö minä Hänet sieluni hiljaisuudessa?

”Katsokaa: Jumalan Karitsa!” Kuulenko minä Häntä sydämeni rauhassa?

”Katsokaa: Jumalan Karitsa!” Seuraanko minä Häntä koko sydämestäni, koko mielestäni – kaikessa mitä teen, olen ja elän?

Tässä on koko uskomme ydin: nähdä, kuulla ja seurata Jumalaa ja Hänen tahtoaan. Kaiken minun elämässäni tulee nousta Jumalan tahdosta, kaiken.

Kaiken.

Rakkauden. Armollisuuden. Rauhan. Toisen kunnioittamisen. Toisen palvelemisen. Suvaitsevuuden.

Jos tämä Jumalan tahto näkyy edes häivähdykseni minun sieluni hämärässä, minä todella seuraan Kristusta ja katselen Jumalan Karitsan armollisia kasvoja.

Tunnustamme yhteisen kristillisen uskomme.
 

Juha Parjanen