Saarna 6.12.

Meitä suurempi

Jes. 40: 12-17
 

Kuka mittasi kourallaan meren vedet,
kuka kämmenensä leveydellä taivaat?
Kenen mittakuppiin mahtui kaikki maan tomu,
kenen vaaka punnitsi vuoret ja kukkulat?
 Kuka on ohjannut Herran henkeä,
kuka neuvonut ja opettanut häntä?
 Kenen kanssa hän on neuvotellut,
kuka on antanut hänelle ohjeita?
Kuka on johtanut hänet oikeuden poluille
ja opettanut häntä,
kuka osoittanut hänelle viisauden tien?
Ovathan kaikki kansat kuin pisara ammennusastiassa,
kuin tomuhiukkanen vaa'assa.
Meren saaret painavat hiekkajyvän verran.
Libanonin metsät eivät riittäisi uhritulen polttopuiksi
eivätkä kaikki sen eläimet Herralle uhriksi.
Hänen edessään maailman kansat eivät ole mitään,
ne ovat hänelle pelkkää tyhjää.

Kapinahanke oli epäonnistunut, temppeli oli hävitetty, oli täytynyt lähteä pakoon omilta rakkailta asuinsijoiltaan. Piti totutella uuteen tilanteeseen ja uuteen ympäristöön. Mielen täytti hämmennys, tuntui siltä kuin olisi repäisty irti juuriltaan. Toisaalta sydämessä oli kiitollisuutta siitä, että sai elää, sai jatkaa elämää uutta rakentaen. Tällaisen tilanteen keskelle sijoittuvat nuo profeetta Jesajan sanat, jotka saimme äsken Vanhan testamentin lukukappaleen paikalla kuulla. Sanat, jotka ovat täynnä ihmettelyä Suuren ja Kaikkivaltiaan edessä.

”Kuka mittasi kourallaan meren vedet, kuka kämmenensä leveydellä taivaat?” Nämä sanat kuvastavat sitä tapaa, jolla Jumalaan on suhtauduttu jo vuosituhansien ajan. Nämä sanat antavat myös suuntaa sille tavalle, jolla Jumalasta on puhuttu, kun on yritetty kuvata sanoin sellaista, joka toisaalta ylittää kaiken käsityskykymme, ja jota toisaalta halutaan sanoittaa ja on lupakin sanoittaa. Tyypillistä tälle puheelle on se, että Jumalaa lähestytään kahdella eri tavalla. Toisaalta Jumalaa kuvataan käyttämällä erilaisia superlatiiveja, erilaisia täydellisyyteen viittaavia käsitteitä. Puhutaan siitä kuinka Hän on täydellinen viisaus, täydellinen rakkaus, täydellinen voima, kauneus ja hyvyys. Toisaalta Hänen suuruuttaan kuvataan käyttämällä Hänestä sellaisia käsitteitä, jotka kuvaavat sitä, kuinka Jumala ei ole sidottu sellaisiin rajoihin ja rajoituksiin kuin me luodut olennot. Me ihmiset ja muut luodut olennot olemme sidottuja aikaan ja paikkaan, elämme jatkuvan muutoksen alla, ja ennemmin tai myöhemmin tämä ajallinen aikamme päättyy kuolemaan. Jumala sen sijaan on ääretön, ajaton, kuolematon, näkymätön ja muuttumaton. Häntä emme voi vangita minkäänlaisten rajoitusten kahleisiin – Hän on kaikkia rajoituksiamme suurempi.

Tällaiseen Jumalaan Israelin kansa uskoi ja turvautui. Ja tällaiseen Jumalaan myös meidän suomalaisten isät ja isoisät uskoivat ja turvautuivat sodan aikana. On uskottu, on rukoiltu, on turvauduttu itseään suurempaan. Usko huomispäivään on ollut varmasti koetuksella monet kerrat, kun turvallinen koti on jäänyt keskelle sotatannerta ja perheet ovat joutuneet lähtemään etsimään turvaa muualta. Ja kuitenkin, epätoivonkin keskellä, on kädet liitetty yhteen rukoillen Taivaan Isää, päät painettu alas kunnioittaen Pyhää Jumalaa. Kun kaikki muu ympärillä on ollut haurasta ja epävarmaa, on suunta askeleille ja voima niiden askeleiden ottamiseen löydetty, kun on yhdessä turvauduttu Jumalaan, joka on omaa ymmärrystä suurempi. Sotien jälkeenkin on uutta elämää rakennettu uskoen tulevaisuuteen, uskoen Jumalaan. Yhteisvastuullisuus ja yhteiset arvot ovat olleet voimavarana, kun maatamme on rakennettu tulevia sukupolvia varten.

Kun katsomme kohti historiaa, katsomme taaksepäin, on tämä helppo todeta ja hyväksyä. Siis se, että on uskottu, on turvauduttu itseämme suurempaan. Niin on tehnyt Israelin kansa, niin myös me suomalaiset. Monelle israelilaiselle pakkosiirtolaisuuden aika ja sen tuomat haasteet merkitsivät myös uskonnollista kriisiä. Jumalan huolenpito omasta kansastaan näytti loistavan poissaolollaan, voittajakansan jumalat näyttivät olevan Israelin Jumalaa vahvempia. Oliko Jumala lakannut johdattamasta kansaansa? Uudessa tilanteessa oli vaikea katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen, tai ainakaan nähdä Jumalalla olevan mitään sijaa kansansa johdattajana. Usko suuntautui menneisyyteen, Jumalan mahdollisuudet toimia vallitsevassa tilanteessa saatikka tulevaisuudessa tuntuivat vähäisiltä.

Entä me tämän päivän suomalaiset, jotka elämme nopeiden muutosten keskellä? Elämme yhteiskunnassa, jossa tehokkuuden ja hyödyn tavoittelu pyrkivät sanelemaan asioiden tärkeysjärjestyksen. Samalla kyseenalaistetaan vanhat arvot, jotka ovat pitkälti hyvin toimivan yhteiskuntarakenteemmekin pohjalla. Jumalalla ei näytä olevan enää kovin vankkaa asemaa meidän arkitodellisuudessamme. Tai ehkä Jumalalla on oma paikkansa arjessamme, mutta minkälainen tuo Jumala on, joka sopii tähän päivään, ja johon on lupa uskoa ja turvautua?

Tuntuu siltä, että omaan aikaamme ja yhteiskuntaamme sopii usein paremmin sellainen Jumala, jonka me ihmiset itse määrittelemme, jotta Häneen olisi helpompi uskoa. Teemme Jumalasta ikään kuin pienemmän, jotta voisimme Häntä paremmin ymmärtää. Sen sijaan, että antaisimme Jumalan hallita maailmaa, teemme Hänestä pienemmän jotta me voisimme hallita Häntä – jotta voisimme antaa Hänelle ohjeita siitä miten tätä maailmaa tulisi ohjata. Epäselväksi jää, kuka lopulta on se, joka on suuri ja kaikkivaltias. Jesajan sanoin: ”Kenen kanssa hän on neuvotellut, kuka on antanut hänelle ohjeita?” Onko meistä ihmisistä tullut niin viisaita, että voimme opettaa Jumalaa, vai saako Jumala olla edelleen täydellinen Viisaus ja Rakkaus – Pyhä ja Kaikkivaltias?

En tarkoita sitä, ettei meillä olisi lupa olla ajattelevia ihmisiä, tutkia maailmaa ja samalla Jumalaa niillä keinoilla, joita meillä on käytettävissä. Toki Jumalaa saa tutkia, Hänen itsestään antamaa ilmoitusta saa tutkia. Tuota Jumalaan kohdistuvaa tutkimustyötä ovat ihmiset harjoittaneet aina, eikä Jumala ole siitä lopultakaan rikki mennyt. Sen sijaan olemme ihmisinä oppineet ymmärtämään ehkä hieman paremmin Jumalaa ja Hänen toimintaansa tässä maailmassa.

Oleellista on se, saako Jumala edelleenkin olla Jumala, joka on ilmoittanut meille itsestään riittävästi, jotta voimme Hänestä puhua ja tiedämme mikä on Hänen tahtonsa meidän elämässämme? Saako Jumala olla edelleen Jumala, johon voimme turvautua, vaikka Hän onkin kaikkia määrittelyjämme ja ymmärrystämme suurempi? Kenties juuri sen vuoksi Häneen yhä turvaudumme, sen vuoksi että Hän ON niin suuri. Kun oma ymmärrys loppuu, voi turvautua Häneen, jota ei tarvitsekaan täysin ymmärtää – voi luottaa että Hän kantaa eteenpäin.

Miten on meidän kohdallamme, jotka olemme kokoontuneet tänne kirkkoon näin Itsenäisyyspäivän aamuna? Kuuluuko Jumala ajatuksissamme vain menneisyyteen oman elämämme johdattajana? Tähän asti on Jumala minua kuljettanut, ja siihen piste. Vai jaksammeko uskoa siihen, että Jumala kuljettaa meitä yhä eteenpäin? Näin adventinaikana odotamme Jeesus-lasta syntyväksi. Jaksammeko yhtä lailla odottaa, että Jumala toimii ja vaikuttaa yhä elämässämme, tänään ja myös tulevaisuudessa? Kun kohtaan omassa elämässäni tilanteita, jolloin oma ymmärrykseni loppuu, luotanko siihen että elämäni on Hänen käsissään, joka on täydellinen Hyvyys ja Rakkaus, vaikkei oma elämäntilanteeni niin kovin hyvältä näyttäisikään?

Kristittyinä meitä kutsutaan paitsi elämään luottavaisesti tätä päivää, myös katsomaan luottavaisesti tulevaisuuteen. Kristityn ilo ja riemu kumpuaa siitä, että on olemassa joku, joka on täydellinen Rakkaus ja myös muuttumaton tuossa rakkaudessaan. Kristityn ilo, kiitollisuus ja ennen kaikkea vapaus perustuu juuri siihen, että annamme Jumalan olla Jumala, ja tiedämme olevamme turvassa, tapahtuipa elämässämme mitä tahansa.

Meitä johtaa Jumala, kaiken Luoja, joka on meitä niin paljon suurempi, mutta joka on samalla kiinnostunut meistä luoduistaan. ”Hänen edessään maailman kansat eivät ole mitään, ne ovat hänelle pelkkää tyhjää, ” kirjoittaa Jesaja. Ja kuitenkin, tuo sama Jumala tuli alas maailmaan Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Tuo sama Jumala tuli alas maailmaan kulkemaan ihmisen rinnalla. Tuo sama Jumala kulki tien ristille kantaen sinne harteillaan meidän pahuutemme, jotta me saisimme elää vapaina. Ja tuo sama Jumala haluaa kulkea rinnallamme yhä tänäänkin. Hän on meitä täällä kirkossakin tänään palvelemassa. Hän on kohdattavissa Sanansa kautta, hiljaisessa rukouksessa – meidän keskellämme. Kiireen ja tehokkuusvaatimusten keskellä Hän kutsuu meitä pysähtymään, rauhattomuuden keskellä hiljaisuuteen. Jatkuvien muutosten keskellä saamme uskoa itsemme ja läheisemme Hänen varaansa, joka on muuttumaton. Elämän järkkyessä saamme turvautua Häneen, joka ei järky.

Hanna Hietanen