Saarna 31.10.

Antakaa toisillenne anteeksi

Matt. 18: 23-35

Muistatko miltä pienenä tuntui, kun olit tehnyt jotakin pahaa ja kun sitten vanhemmat antoivat sen anteeksi? Muistatko miltä tuntui se kun otettiin syliin, silitettiin tukkaa tai katsottiin hyväksyvin, lempein silmin ja sanottiin, että ei se mitään. Nyt unohdetaan koko juttu. Silloin oli helppoa uskoa, että paha oli sillä pyyhitty pois ja että kaunaa ei kannettu. Oli saanut sydämestään anteeksi.

Milloin kaikki muuttui? Milloin anteeksiantamus muuttui vaikeasti vastaanotettavaksi? Vaikka usein käy kirkossa ja lausuu synnintunnustuksen ja saa synninpäästön, niin uskooko silti sydämessään, että kaikki on todellakin annettu anteeksi? Vaikka nauttii ehtoollisen syntien anteeksiantamiseksi, niin kantaako silti vanhat synnit ja murheet kotiin kirkosta? Vai asteleeko kevein askelin ja sydämin kohti uutta viikkoa?

Tai kun on rikkonut jotakin ystävää vastaan, niin uskooko sydämessään, että hän todella on antanut anteeksi ja asian voi unohtaa? Antaako itse itselleen tai toiselle sydämestään anteeksi, vai jääkö katkeruuden piikki kalvamaan noustakseen esiin sopivassa tilaisuudessa uudestaan?

Me kaikki kaipaamme hyväksyntää ja lempeitä katseita. Me haluamme tulla nähdyiksi tasavertaisina. Jeesus opetti meitä esimerkillään ja opetuksillaan kohtaamaan toiset ihmiset. Hän näki syntisen naisen, ei tuominnut vaan armahti. Hän rakasti Pietaria, joka oli pettänyt hänet. Hän lupasi ryövärille ristinpuulla taivaspaikan rinnallaan, hän vieraili syntisten kodeissa ja piti heitä veljinään. Hän opetti vertauksella laupiaasta samarialaisesta, miten muukalaisia tulee kohdella. Hän paransi sairaita antamalla heille synnit anteeksi. Hän antoi vuorisaarnassaan kultaisen säännön: "Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille" ja opetti fariseuksille suurimman ja tärkeimmän käskyn olevan rakkauden kaksoiskäskyn. Hän sanoi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.»

Anteeksi antamisen teema on niin keskeinen Jeesuksen opetuksissa, että hän otti sen mukaan myös rukoukseen, jonka opetti opetuslapsilleen ja jota rukoillaan vieläkin ympäri maailmaa jokaisessa jumalanpalveluksessa. Herran rukouksen vanha käännös on kuin suora linkki tämän päivän evankeliumitekstiin. ”Anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme velallisillemme.” ja sama teksti nykyään: ”Anna meille anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Ja huomatkaa, tässä kohdassa ei ole mitään ehtolausetta. Ei että haluaisimme antaa anteeksi, tai auta meitä antamaan anteeksi, vaan suora velvoite ilman ehtoja. Meidän pitää antaa anteeksi siitäkin huolimatta mitä toinen on meitä vastaan tehnyt, siitäkin huolimatta kuinka paljon olemme toisen taholta kärsineet ja siitäkin huolimatta kuinka kauhean vaikeaa ja lähes mahdottomalta tuntuvaa se joskus on. Jeesus opetti, että vaikka veljesi rikkoisi sinua vastaan kuinka monta kertaa tahansa, niin silti täytyy aina antaa anteeksi. Hurjia vaatimuksia. Ilman Jumalan apua niistä tuskin selviäisikään.

Tämä anteeksiantamus, sydämestä ja rakkaudesta syntyvä anteeksiantamus on siis keskeisimpiä asioita koko meidän kristinuskossamme. Ristinpuun ja sen kautta saadun anteeksiantamuksen mukana meille aukeaa tie ikuiseen elämään. Ja vain sen kautta. Meidän kuormamme on kevyt, kun voimme jättää Kristuksen kannettavaksi painavat taakkamme ja elää anteeksiantamuksesta. Mutta otammeko sen vastaan? Meitä velvoitetaan antamaan anteeksi, mutta teemmekö niin todella?

Paavali antaa kirjeessään Efesolaisille hyviä neuvoja paitsi efesolaisille, myös meille nykyajan kristityille. Paavali ottaa esille asioita, joiden pitäisi olla itsestään selviä kristityille, mutta eipä tainnut olla, koska Paavali joutui puuttumaan asiaan. Eivätkä ne ole itsestään selviä nykyäänkään. Kuka meistä pääsee kehuskelemaan, ettei ole koskaan puhunut valhetta, käynyt nukkumaan sopimatta riitaa, päästellyt suustaan sopimattomia puheita, ollut katkera, kiukkuinen tai herjannut muita. Harvallapa nousisi käsi, jos kysyisin kuka ei ole koskaan näihin syyllistynyt, eikä heilahtaisi omakaan käteni, sillä kaikkea tuota pahaa on minullakin tunnollani. Jatkuvasti saa ja pitää olla turvautumassa ristinpuuhun ja Jumalan sanomattoman suureen armoon.

Jeesuksen vertaus evankeliumitekstissä tuo armon ja armottomuuden, anteeksiantamuksen ja anteeksiantamattomuuden äärelle. Jeesuksen vertaa meitä kristittyjä palvelijaan, joka saa kuninkaalta suuren velan anteeksi. Jeesuksen sovitustyön kautta kaikkein mustin ja raskainkin syntimme on anteeksi annettu, mutta myös meidän täytyy tehdä jotakin, jotta voimme tuon anteeksiantamuksen saada. Ensinnäkin meidän on uskottava Kristukseen ja hänen sovitustyöhönsä. Toiseksi meidän tulee katua syntejämme sydämestämme ja kolmanneksi meidän tulee antaa myös veljillemme ja sisarillemme anteeksi heidän rikkomuksensa.

Armottoman on vaikeaa, jos ei mahdotonta saada armoa Jumalan edessä. Evankeliumitekstin viimeiset lauseet ovat vertausta viimeisestä tuomiosta ja siitä, kuinka käy sille joka itse armon saatuaan, on armoton muita kohtaan. Armoton ihminen tuomitsee itse itsensä helvettiin. Armoton ihminen kääntää selkänsä Jumalalle ja sille pelastustyölle, jota Jeesus Kristus Jumalan Poika tuli tänne tekemään. Hän tuli kutsumaan syntisiä. Hän rakasti heitä, jotka armottomat ihmiset olivat hylänneet. Jeesuksen vertauksessa annetaan ymmärtää, että häneltä joka vaatii toisilta ihmisiltä synnittömyyttä, siltä Jumala vaatii myös synnittömyyttä.

Anteeksiantamisen parantava voima on meille tuttua arkielämästä. Usein ajatellaan vain sitä puolta, kuinka syyllinen saa rauhan saatuaan anteeksi, mutta huomiotta jää, että anteeksi antava osapuoli pääsee myös eroon vihastaan, katkeruudestaan tai asian turhasta murehtimisesta. Molemmat saavat rauhan.

Eräs iäkäs ihminen kertoi jokin aika sitten, että hänen pitkän ikänsä salaisuus oli armollisuus itseään kohtaan. Hän oli hyvä antamaan itselleen anteeksi virheet ja rikkomukset, eikä jäänyt niitä murehtimaan, vaan luotti, että synnit oli oikeasti pyyhitty pois Jeesuksen ristin kautta. Samalla tuosta vanhuksesta huokui myös anteeksianto muita ihmisiä kohtaan. Hän ei vaatinut muilta yhtään sen enempää, mitä itseltään. Hän hyväksyi puutteet muissa ihmisissä ja oli valmis antamaan heille anteeksi. Tuossa vanhuksessa ei ollut tippaakaan katkeruutta tai pettymystä vaikka hän oli kokenut monellakin mittapuulla raskaita asioita elämässään. Hän eli anteeksiantamuksesta ja vei anteeksiantamuksen evankeliumia eteenpäin. Ei ehkä niinkään sanoin ja saarnaten vaan sillä elämänasenteella ja hyväksyvällä katseella, jolla hän kohtasi ihmiset.

Meidän kotiseurakunnassamme on mielestäni hyvä henki. Toki on aina kaikenlaista pientä närää niin kuin kaikkialla missä ihmiset toimivat. Pääsääntöisesti täällä ihmisillä on kuitenkin suuret ja avarat sydämet, hyvää tahtoa ja anteeksiantamisen henkeä. Täällä on lempeitä katseita ja ihmisistä pidetään huolta. Pyrkikäämme toimimaan Mestarin esimerkin mukaan ja hänen viitoittamallaan tiellä armosta ja anteeksiantamuksesta eläen ja armon ja anteeksiantamuksen evankeliumia teoillamme ja sydämellämme eteenpäin vievänä seurakuntana.

Uskon, että juuri silloin Kristus katsoo meitä lempeän isän lailla rakkaus ja hyväksyntä silmissään, ja sanoo meidän synneistämme: ”Ei se mitään. Kaikki on anteeksi annettu.”

Hanna Sinkko