Saarna 24.10.

”Minä uskon”

Joh. 4: 46-53
 

”Hän ja koko hänen talonsa väki uskoivat Jeesukseen”.

Koska menneen viikon aikana on tehty gallupia yhden jos toisen kirkkoomme liittyvän asian tiimoilta, ei liene väärin tehdä tässäkin yhtä tiedustelua: päivän evankeliumi nimittäin päättyy aivan upeaan uskontunnustukseen, jonka kaltaisia toki löytyy useita muitakin Raamatun kirjoituksista, niin Vanhasta kuin Uudesta Testamentista. Tämän menneen reilun viikon kirkkoomme ja uskoomme kohdistuneen ryöpytyksen keskellä esitettiin yhdessä valtakunnallisessa lehdessä tämä sama kysymys: kuka ja kenen perhe yhä muka uskoo Jumalaan ja Jeesukseen?

Siksi reilu kysymys meille kaikille: nostakaa rohkeasti ja reilusti käsi pystyyn te, jotka ajattelette samoin kuin kuninkaan virkamies: ”minä ja minun perheeni uskoo Jumalaan?”

Ja nyt katsokaa ympärillenne ja todetkaa: minä en ole yksin! Sinä et ole oman uskosi ja epäuskosi kanssa koskaan yksin, sinä olet ja elät seurakunnan keskellä.

Nimittäin sellaista uskoa Jumalaan ei ole olemassa, johon ei liittyisi yhteys toisiin ihmisiin. Alusta lähtien seurakunta on kokoontunut yhteen: rukoilemaan yhdessä, jakamaan leipää yhdessä, avustamaan heikommassa osassa olevaa, tukemaan uskossaan horjuvaa. Kaikki tämä löytyy jo apostolien teoista, esim. Apt 2 luvun jakeista 42 – 47. Tämä upea kuvaus uskon yhteisöllisyydestä päättyy näihin sanoihin: ”he ylistivät Jumalaa, ja olivat koko kansan suosiossa”.

”Olivat koko kansan suosiossa” – niin, näihin sanoihin ei viime päivinä median äärellä ole oikein voinut yhtyä. Pikemminkin on tuntunut siltä, että meitä, uskoamme ja kirkkoamme vihataan, pilkataan ja nöyryytetään. Moni meistä on todennäköisesti tuntenut kipeästi piston omassa sydämessään: näinkö halpana meidän uskoamme ja kirkkomme elämää pidetään tässä yhteiskunnassa?

Tämän ryöpytyksen keskellä on syytä muistaa muutama hyvin tärkeä asia: ensinnäkin se, että kun uskomme ja kirkkomme on ryöpytyksen kohteena, se on elämän merkki. Uskomme ja kirkkomme eivät ole sivussa elämästä. Uskomme ja kirkkomme ovat merkityksellisiä – kuolleesta uskosta ja merkityksettömästä kirkosta kun kukaan ei viitsisi edes puhua yhtään mitään. Uskostamme nousevia arvoja, arvioita ja mielipiteitä kuullaan ja kuunnellaan – vaikkakin joskus ne ymmärretään aivan väärin, tai niitä arvioidaan aivan vääristä lähtökohdista. Ryöpytys on elämän merkki – silloinkin kun se harmittaa, huolestuttaa ja suorastaan pelottaa.

Ja toiseksi: pelko pois: eihän tämä luterilainen kirkkomme, sen enempää kuin ortodoksinen tai katolinen kirkko, pysyisi päivääkään pystyssä ilman Jumalaa. Ei päivääkään. Ilman Jumalaa kun kaikki olisi aivan turhaa ja tyhjää, eikä meillä olisi yhtään mitään. Ilman Jumalaa meidän on aivan turha puolustella kirkkomme elämää ja työtä vetoamalla vaikkapa hyvin hoidettuun nuorisotyöhömme tai heikkojen rinnalle asettuvaan diakoniatyöhömme, yhteiskunnallisesta työstämme puhumattakaan. Eivät edes hyvin hoidetut hautausmaamme tai surevia lohduttavat ja tukevat siunaustilaisuutemme merkitse yhtään mitään – jos Jumala ei olisi kanssamme ja jos sydämissämme ei asuisi uskoa Kaikkivaltiaaseen.

Ilman Häntä millään kirkkomme työllä, ei upeilla kirkkorakennuksillamme eikä edes hienolla urkumusiikilla, huomaa kanttori Kai siellä parvella, edes uruilla ilman uskoa ole mitään merkitystä.

Ja kolmanneksi uskossamme ei ole mitään hävettävää. Saamme rauhallisesti todeta apostoli Paavalin tavoin: ”minä en häpeä evankeliumia”. Minä en häpeä Jumalaa, Hänen armoaan ja rakkauttaan. Minä en häpeä Kristuksen ristiä enkä Hänen Ylösnousemustaan.

Minä en häpeä uskoani Jumalaan

Sillä usko on elämämme ja kirkkomme suurin aarre. Usko läsnä olevaan Jumalaan, joka rakastaa meitä äärettömästi. Niin äärettömästi, että Hän antoi ainoan Poikansa Jeesuksen Kristuksen kuolla ja nousta kuolleista puolestamme. Me uskomme Ylösnousseeseen, elävään Vapahtajaan, emme johonkin kuvitelmaan tai menneeseen taruun, vaan läsnä olevaan Herraan, joka on kohdattavissa.

Ja vain Hän voi antaa meille elämän ja autuuden. Vain yksin Kristus. Kerran kauan sitten tuo sama Herra paransi luokseen hädässään rientäneen kuninkaan virkamiehen pojan sanoessaan tälle vähän luotaan työntävästi: ”mene kotiisi. Poikasi elää”.

Ja mitä nuo karut ja tylyn tuntuiset sanat merkitsivät? Mies uskoi. Mies uskoi, mitä Herra hänelle sanoi – ja lähti kotiinsa. Hän uskoi sanan.

Me olemme aivan samassa tilanteessa – meilläkin on vain sana. Meillä on Raamatun sana, jota tänäänkin on eri muodoissa kuultu. Meille kerrottiin, miten Jeesus paransi sairaan pojan – uskonko minä tuohon sanaan ja avaako uskoni minulle Jumalan todellisuuden ja pääsen katsoman taivaisiin?

Mutta uskomme ei koskaan tähyile yksin taivaisiin, se katselee aina myös maan päälle.

Uskostamme käsin meidän tulee aina arvioida aikaamme ja yhteiskuntamme elämää ja sen arvoja. Uskostaan käsin kirkkomme ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja aiheeseen, perustellusti. Usko näkyy tässä ja nyt: siinä, miten kohtelemme toisiamme. Puolustamme heikkoja ja sorrettuja. Puolustamme kaikkien ihmisoikeuksia. Tuemme rauhaa. Rakennamme siltoja eri tavoin uskovien, kokevien ja ajattelevien keskelle.

Kaikki nämä keskeisen tärkeät yhteiskunnalliset arvot nousevat uskostamme, eivät mistään muusta.

Uskomme mukaan Jumala on luonut jokaisen ihmisen omaksi kuvakseen. Minä olen Jumalan kuva, sinä olet Jumalan kuva. Missä määrin näemme toisissamme Jumalan kuvan, siinä määrin Jumala on saanut jalansijaa sydämissämme ja uskomme Häneen on saanut kasvaa ja vahvistua.

Ja uskostamme käsin meidän tulee rohkeasti myös arvostella vallitsevia oloja ja yhteiskuntamme vallitsevia arvoja: ajatellaanpa vaikkapa ihmisarvon määrittelyä vain tuottavuuden tai seksuaalisen suuntautumisen näkökulmasta. Menneellä viikolla käyty keskustelu on paljastanut ääretöntä kovuutta ja kylmyyttä toisin ajattelevia ja toisin eläviä kohtaan – Herra armahtakoon meitä kovuudestamme!

Niin hyvät ystävät, menneen reilun viikon aikana niin kirkkomme kuin uskomme on ollut tulilinjalla, milloin kenenkin ja milloin mistäkin syystä. Kirkkoamme on syytetty samaan aikaan niin ahdasmielisyydestä kuin vapaamielisyydestä. Jotkut ovat vaatineet kirkkomme julkisoikeudellisen aseman ja sen myötä verotusoikeutemme, koulujen uskonnon opetuksen, vihkioikeutemme, hautausmaittemme ylläpidon yms. asioiden poistamista kirkolta ja viettäneet melkein jo kirkon hautajaisia. Tämä uskonpuhdistuksen muistopäivä ei kuitenkaan vielä ole kirkon muistopäivä. Jotkut taas ovat halunneet tulkita kirkon uskoa entistä konservatiivisemmista arvoista käsin.

Suo siellä, vetelä täällä – samantapaista oli keskustelu 1500 luvulla uskonpuhdistuksen keskellä, kun erilaiset uskon tulkinnat läntisessä kirkossa iskivät yhteen kirkkoa jakaen. Ei valitettavasti mitään uutta tässäkään asiassa auringon alla!

Perjantai aamuna ”Jälkiviisaat” vaativat jopa sellaisten henkilöseurakuntien perustamista, jossa saisin vapaasti valita seurakuntani omien mieltymysteni perusteella: ”tykkään tästä papista ja hänen saarnastaan, liityn hänen seurakuntaansa”, ”tykkään tämän papin ulkoisesta olemuksesta, liityn hänen seurakuntaansa”, ”tykkään tämän papin lauluäänestä” – jaa, silloin minun seurakunnassani taitaisi olla runsaasti tilaa! Mutta tuon Hanna seurakunnassa saattaisi näillä kriteereillä olla enempi väkeä, hyvä niin!

Mutta eihän kirkko ja seurakunta koskaan rakennu ihmisen mieltymysten, ihmisen taitojen, ihmisen osaamisen ja ihmisen yksilöllisten halujen varaan. Yksilön omien yksilöllisten arvojen ja halujen varaan rakentuva ”minun yhteiskuntani” tai ”minun kirkkoni” on minusta suorastaan pelottava ajatus!

Seurakunta on aina yhteisö ja sen yhteisöllisyys kumpuaa Jumalan tahdosta: minulta kysytään vain uskoa Jumalaan: Herra, auta minua epäuskossani!

Juha Parjanen