Saarna 3.10.

Lurjuksia ja enkeleitä

Matt. 18: 1-6, 10

Millaista unta näit viime yönä, muistatko? Olen kuullut, että näemme paljonkin unia, mutta emme suinkaan välttämättä muista niitä.

Unet ovat hyviä ja uskollisia ystäviämme. Ne eivät koskaan petä ja ne puhuvat ja näyttävät aina jotain totuudesta. Tottahan niiden muoto saattaa olla omituinen, mielikuvituksellinen ja suorastaan sekopäinen. Kuitenkin niiden hassujen tai pelottavien, mitä milloinkin, kuvien takana on kuulemma aina jokin oikea ja todellinen viesti syvältä sisimmästämme. Sisimmät toiveemme ja pelkomme ja muut vahvat tunnetilamme lähettävät unien kautta meille terveisiä. Jospa osaisimme kuunnella niitä viestejä.

Tänään saimme kuulla kahden ihmisen unia Raamatusta. Tuon ajan ihmisillä oli meitä herkempi kyky kuunnella unien sanomaa. Ehkä heillä oli meitä enemmän aikaa pohtia ja muistella uniansa ja myös taito keskustella niistä muiden kanssa ja saada näin laajempaa tulkintaa unilleen. Raamattuun on taltioitu luettavaksemme sellaisia unia, joissa esiintyy Jumala tai hänen enkeleitään. Heillä on jotain hyvin tärkeää sanottavaa.

Jaakobin uni on meille lapsesta saakka tuttu. ”A – B – C, kissa kävelee, tikapuita myöten taivaaseen” – loru on ehkä syntynyt Jaakobin unesta.

Muistatteko Jaakobin koko tarinan. Jaakob petti röyhkeästi isänsä ja Esau-veljensä ja koko sukunsa perinteen . Hän anasti viekkaasti sokeaksi käyneeltä isältään vanhimmalle veljelle eli Esaulle kuuluneen siunauksen ja perinnön; sillä kuuluisalla hernerokalla. No, tämän tempun jälkeen Jaakob joutuu pakenemaan sukuaan ja tällä pakomatkalla ollessaan hän näkee kuuluisan, koko maailman tunteman unensa.

Jaakob näki unessaan enkeleitä ja jopa itsensä Taivaan Jumalan. Unen sanoma oli selvä ja tavattoman kaunis, täynnä Jumalan suuria lupauksia sekä Jaakobille että hänen jälkeläisilleen. Ehkä vaikuttavin Jumalan lupaus kiteytyy sanoihin. ”Minä en hylkää sinua…” (1.Moos 28:15).

Miten tämä on mahdollista! On täysin oikeuskäsityksemme vastaista, että Jumala lupaa sen kymmenen hyvää Jaakobille, tuolle röyhkeälle valehtelijalle, petturille ja varkaalle, jonka teot eivät ansaitse kenenkään hyväksymistä saati kunnioitusta. Millä oikeudella Jumala menee lupaamaan tällaiselle ihmiselle siunaustaan! Ja kun Jumala kaiken kukkuraksi pitää lupauksensa ja siunaa sanansa mukaisesti Jaakobia.

Vastausta tähän oikeutettuun kysymykseemme ei ole helppo löytää. Mutta katsotaanpa sitä toista tämän päivän unta: antaisiko se jotain vinkkiä probleemaamme.

Päivän toinen uni tulee Johannekselta. Johanneksen Ilmestys, Raamattumme viimeinen kirja, on kokonaan unta. Se on unta tyypillisimmällään: täynnä sekavuuksia, omituisuuksia ja ristiriitaisuuksia. Ei siis ihme, että monet Raamatunlukijat ja –tutkijat , ja jopa Martti Lutherkin suhtautuu kirjaan suurella varovaisuudella välttäen tarkkoja ja kiivaita tulkintoja. Mutta kyllä sieltä on löydettävissä sellainen pieni punainen lanka, joka auttaa meitä jossain määrin ymmärtämään tätäkin vaikeaselkoista Raamatun kirjaa.

Tässä unessa seikkailevat hirmuinen lohikäärme mustien enkeleittensä kanssa ja arkkienkeli Mikael valkoisten enkeliensä kanssa. He käyvät keskenään kiivasta sotaa, jollaista voivat tämän päivän lapset leikkiä tietokonepeliensä kauheassa maailmassa. Jumalan enkelien tehtävän on voittaa Paholaista edustava lohikäärme mustine enkeleineen ja heittää heidät taivaasta ulos. Mikael joukkoineen näyttää voittavan sodan, mutta harmi kyllä hän heittää ilkeät vastustajansa taivaasta suoraan tänne maailmaan, meidän kiusaksemme.

Oleellinen kysymys on se, että miksi Jumala halusi ajaa yhden pääenkelinsä ja tämän apuenkelit pois taivaasta. Mikä oli niin suuri rikos, että se johti täydelliseen diskriminointiin. Syy ulosheittoon ilmenee tuosta lisänimestä, joka unessa paholaisenkelille annettiin. Jumalalle voittoisan taistelun jälkeen Raamattu toteaa: ” Nyt on Syyttäjä syösty alas, tuo, joka meidän Jumalamme edessä syytti veljiämme päivin ja öin.”
(Ilm. 12: 10)

Jumala ei siedä lähellään, saati taivaassa, minkäänlaista syyttäjää. Jumalan olemus ei ole syyttäminen, ei syyllistäminen. Se on Paholaisen ominaisuus. Jumalan valtakunnan olemus ilmenee, kun luemme myös seuraavan jakeen: ”Nyt on Syyttäjä syösty alas, tuo, joka meidän Jumalamme edessä syytti veljiämme päivin ja öin. He voittivat hänet, Karitsan veri ja heidän todistuksensa toivat heille voiton.”

Tiedämme, että Karitsan verellä tarkoitetaan Jeesuksen uhrikuolemaa ja sen tuomaa täydellistä syntien anteeksiantamusta. Nyt alamme hiljalleen päästä lähelle ymmärrystä Jaakobin unessa esiintyvää Jumalaa kohtaan. Aavistelemme Jumalan olemukseen kuuluvan aivan erilaisen oikeuskäytännön kuin mitä me ihmiset omassa maailmassamme käytämme. Mutta katsotaan asiaa vielä yhdestä näkökulmasta. Mennään Jeesuksen ja hänen opetuslastensa seuraan päivän evankeliumin matkassa.

Päivän evankeliumissakin keskitytään siihen, kuka on Jumalalle kelpaavainen. Opetuslapset esittävät Herralleen suoran kysymyksen: ” Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
(Matt. 18: 1) Tällainen kysymys paljastaa, että Jeesuksen lähimmätkään opetuslapset eivät olleet oppineet eivätkä tajunneet Jeesuksen opetuksesta vielä oleellisinta. Aivan selvästi he odottivat Herraltaan vastausta, että ” te, tietenkin juuri te, ja teidänlaisenne hurskaat, te tietenkin olette suurimmat taivasten valtakunnassa, olettehan te valittuja.”

Mutta Jeesuksen vastaus yllättää paitsi kysyjät myös kaikki paikalla olleet. Se on kuin isku itsevarmojen opetuslasten kasvoille. Se pudottaa heidät omahyväisyyden kukkuloilta maan matojen joukkoon. Heille, jotka sentään ovat seuranneet Mestaria uskollisesti, heille, jotka ovat saaneet nauttia ulkopuolisten osoittamasta kateudesta ja arvostuksesta, heille, jotka ovat kuulleet aivan uusia salaisuuksia Jumalan valtakunnasta, heille Jeesus menee sanomaan: ”Totisesti, ellette te käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.”

Tuollaiset sanat ovat olleet kauhea shokki opetuslapsille. Siinä on juutalainen veri kuohahtanut monessa päässä ja silmät on leiskuneet tulta ja tappuraa vihastuksen raivossa. Ja kun Jeesus sanojensa tueksi otti jonkun lapsirääpäleen vierelleen ja asetti muitta mutkitta tämän heidän, opetuslasten yläpuolelle, niin ei ihme, että herrat opetuslapset vaikenevat ja pitävät kiihkonsa sisällään. Jeesus ei laske leikkiä; hän on hyvin tosissaan.

Evankeliumit osoittavat, että vielä tämäkään opetus ei kolahtanut poikien kaaliin. He isottelivat jatkossakin. Vasta ristillä kärsineen ja kuolleen ja ylösnousseen Jeesuksen sanat saivat heidät pikkuhiljaa muuttamaan pinttyneitä ja täydellisen vääriä käsityksiään Jumalasta ja Hänen Pojastaan.

Jeesuksen viimeinen niitti opetuslasten ymmärryksen muuttamisessa oli se, kun hän piti lasta vieressään ja sanoi vielä: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä…”

Nämä päivän kolme Raamatunkappaletta valaisevat meille, millainen Jumala on. Kenen ja millaisten ihmisten kanssa Hän elää. Millaisille Hän hyvyyttään jakaa. Se saattaa hämmentää meitä. Se saattaa tuntua meistä epäoikeudenmukaiselta. Mutta tekisikö ihan tosissasi mieli mennä neuvomaan Jumalaa?

Jaakob oli lurjus? Kyllä. Silti hän sai Jumalalta siunauksen ja lupauksen, jollaista mekin kaipaamme ja janoamme: ” Minä en hylkää sinua.” Huomaatko, Jumala antaa siunaustaan jopa lurjuksille. Huomaatko, että tässähän saattaisi piillä mahdollisuus - minullakin. Vieläkö tekee mieli mennä neuvomaan Jumalaa liian lepsusta syntisen rakastamisesta ?

Tai Johanneksen uni. Kenelle ja mistä Jumala suuttui. Hän suuttui Syyttäjälle. Syyttäjän Jumala ajoi kauas luotaan. Jumalan luona on anteeksiantamus ei syyttely, siellä on Kristuksen rauha ja hiljaisuus. Kurjaa on se, että Syyttäjä saa riehua täällä, keskellämme. Mutta onneksi tännekin, sisäisten syytösten ja muiden syytösten keskelle kuuluvat myös Jumalan armahtavat sanat: Tule tänne, tule luokseni, tuo syntisi mukanasi, täällä ne annetaan anteeksi ja sinut pestään puhtaaksi. Karitsan verellä sinut pestään puhtaaksi. Tänään tuo kutsulempeästi kuuluu meille kaikille ehtoollispöydästä. Kuulet sen ihan pian.

Jeesus muistutti, ettemme saa halveksia yhtäkään vähäistä. Jeesus ei halveksi meistä yhtäkään, joka tuntee itsensä vähäiseksi, likaiseksi, syntiseksi Pyhän Jumalan edessä ja joka janoaa Hänen turviinsa.
 

Jari Pennanen, lääninrovasti