Saarna 5.9.

Kiitollisuus

Luuk. 17: 11-19
 

hallelujaa – teksti – hallelujaa. - kun kirkkokansa istunut, kännykkä soi saarnatuolissa…

Ai anteeksi, sorry, kännykkä on jäänyt päälle… Jaa, se onkin ruustinna, pakko vastata, ettehän pahastu: ”hei kulta. Ei tässä mitään erityistä, juuri olen saarnaani aloittamassa. Joo, tulen käymään kirkkokahvin jälkeen. Kaupasta
– maitoa ja leipää. Selvä. Nyt pitää lopettaa, hei”

Eikö olekin loistava väline tämä kännykkä? Tuosta vaan saamme yhteyden toinen toisiimme ja voimme kertoilla kuulumisia. Ja miten se sydäntä lämmittää, kun joku soittaa! Ajatelkaapa: lapsenlapsenne soittaa ja haluaa kertoilla päivän kuulumisia isoisälle tai isoäidille. Siinä puhelimen äärellä suorastaan sydän heltyy ja joskus vallan kiitollisuuden kyynel kihoaa silmäkulmaan. Tai oikein hyvä ystävä soittaa ja saa hänen kanssaan haastella sydämen kyllyydestä elämän iloista ja suruista, terveyden ja sairauden asioista. Itsekin olen ehtinyt jo siihen ikään, että kavereiden kanssa tulee juteltua nämä kolotuksetkin. Mutta pääsääntöisesti tällaisten yhteydenottojen jälkeen sydämessä asuu kiitollisuutta: kiitos, kun muistit minua!

Kännykkä on kiitoksen väline.

Mutta näissä nykykännyköissä on jo vallan ihmeellisiä ominaisuuksia: niillä voi tehdä melkein mitä vain. Tämä minun henkilökohtainen kännykkäni, johon äsken etukäteen sovitusti, sanoisiko tilatusti, tuo kappalaisemme Anita tuosta saarnatuolin juurelta soitti saarnan johdannoksi, on kaukana nykyaikaisista älypuhelimista, joiden käyttämiseen tarvitsee melkein diplomi-insinöörin koulutuksen. Hintaakin tällä oli vallan 39 euroa.

Mutta on tässä kuulkaa yksi vallan erinomainen ominaisuus, joka saa aikaan kiitosta: tällä voi jakaa leipää.

En tarkoita sitä, että oikeasti ruustinnani soittaisi ja kehottaisi hakemaan leipää kaupasta, vaan sitä, että tällä voi jakaa leipää, antaa leipää, ruokkia toisia ihmisiä.

Kännykällä voi jakaa leipää ja luoda kiitollisuutta – eikö olekin hieno ominaisuus?

Ja jos tarkemmin tutkit sitä omaa kännykkääsi, joka pullottaa rinta-taskustasi tai on sopivassa kohdassa käsilaukkuasi, huomaat, että silläkin voi jakaa leipää ja luoda kiitollisuutta. Miten se mahdollista – jakaa kännykällä leipää? Onkos rovasti nyt ihan hurahtanut ja sekoittanut kännykän lusikkaan ja veitseen (NÄYTÄ!). Tavallisesti kun leivän, ruoan jakamiseen on pruukattu käyttää näitä välineitä eikä kännykkää.

Olen ihan varma, että tänä aamuna jokainen meistä on tarttunut lusikkaan tai veitseen. Tuskinpa kukaan meistä on lähtenyt liikkeelle ilman jonkin sortin aamiaista, vaikka tiedossamme onkin makoisat kirkkokahvit sotilaskodissa tämän messun jälkeen, mikäli tuon Nevamaan Eskon puheisiin on luottaminen – ja miksei olisi, sanansa mittainen mies kun on. Silti aamulla olemme syöneet puuromme ja jogurttimme ja juoneet kahvimme ja teemme kiitollisin mielin. Nälkäisenä ei ole tarvinnut kirkkotielle lähteä, kiitos Herralle leivästä!

Mutta vaikka meillä onkin jokapäiväistä leipää tarjolla, ei sitä ole kaikilla. Tänäkin aamuna ruokakuppi on ollut tyhjä lukemattomissa kodeissa, niin lasten kuin vanhusten edessä. Tyhjin vatsoin on pitänyt nousta uuteen päivään. Nälkäisenä ei ole toivoa, nälkäisellä ei ole huomista, nälkä nujertaa kiitoksen. Te, jotka olette omassa elämässänne nähneet monenlaisia ilon ja surun hetkiä, tiedätte myös monet, millaista on olla nälissään. Sekin olette kokeneet elämän matkan varrella.

Tiedätte myös sen, miten tärkeää isinä ja äiteinä, isoisinä ja isoäiteinä on ollut jakaa jokapäiväistä leipää omille läheisille ja miten suurta kiitollisuutta sen saaminen sydämissämme herättää. Tiedätte, mitä on jakaa vähästä, tiedätte mitä on jakaa vähän runsaammasta. Tiedätte, mitä on istua juhlapöytään, tiedätte, mitä on istua yksin oman arkiateriansa äärellä.

Yhtä kaikki: olette jakaneet kiitollisin mielin leipää.

Leivän jakaminen toisille on yksi kristilliseen uskoomme olennaisesti liittyvä asia. Ei Herramme Kristus turhaan opettanut ”Isä meidän” rukouksessa jokapäiväisen leivän pyytämistä eikä sitä, että meidän tulee jakaa omastamme toisille.

Tähän leivän jakamiseen liittyen eräs vanha kirkonopettaja sai kerran näyn, jossa hän pääsi käymään niin Taivaassa kuin Helvetissä.

Ensin enkeli vei hänet helvettiin, kadotukseen: ei, ei siellä ollut pimeyttä eikä tulikiven katkua, vaan siellä oli kirkas juhlasali, jossa ihmiset istuivat upean juhla-aterian äärellä. Pöydästä ei puuttunut mitään, mutta sen runsaan, herkuista notkuvan pöydän äärellä istui nälästä itkeviä ihmisiä. Kuinka se on mahdollista? Jokaisen käsivarteen kun oli sidottu niin pitkävartinen lusikka, ettei sitä pystynyt viemään omaan suuhunsa.

Ihmiset itkivät nälkää juhlapöydän äärellä, yltäkylläisyyden keskellä.

Seuraavaksi enkeli vei hänet Taivaaseen, jossa yllätys, yllätys oli aivan samanlainen juhlasali, aivan samoin runsain herkuin katettu pöytä, jonka äärellä istuvilla oli samaan tapaan kuin kadotuksessa käsivarteen kiinnitetty niin pitkävartinen lusikka, ettei sitä saanut omaan suuhunsa.

Oliko Taivaassakin nälkäinen itku ja parku?

Ei, vaan kiitos ja ylistys – ihmiset nimittäin ruokkivat toisiaan noilla pitkävartisilla lusikoilla onnellisia, kiitollisin mielin ja täysin vatsoin.

Aika upea näky Taivaasta, eikä totta?

Mutta onko tämä ruoan jakaminen totta vasta Taivaassa, ei täällä?

Tämä meidän kännykkämme saa nyt toimia pitkävartisena lusikkana, jolla voimme kiitollisin mielin ruokkia toinen toistamme. Lusikka kun on myös tämän Kirkon Ulkomaanavun tämän syksyisen kampanjan tunnuksena. Soittamalla sillä omalla kännykällä Kirkon Ulkomaanavun keräysnumeroon, olet mukana nujertamassa nälkää ja luomassa toivoa, luottamusta ja kiitosta. Tarkempia tietoja saatte oman seurakuntanne diakoniatyöltä

Niin sisaret ja veljet, nälkäisenä kiitos ei nouse mieliin. Valitettavasti joskus se unohtuu täysin vatsoinkin. Sairaana kiitollisuus on myös hukassa, valitettavasti joskus se unohtuu terveydenkin päivinä. Mutta jos hiljaa mielessämme mietimme, meillä jokaisella, ihan varmasti jokaisella on kiitoksen aihetta: kiitos Isänmaasta, kiitos omasta perheestä, kiitos omasta kodista, kiitos ystävistä, kiitos jokapäiväisestä leivästä, kiitos työstä, jota saan tehdä, kiitos vapaa-ajan harrasteista ja seuraelämästä, kiitos terveydestä, kiitos omasta kaupungista, kiitos omasta seurakunnasta.

Melkoinen joukko kiitoksen aiheita, totisesti!

Mutta yksi joukosta puuttui: kiitos Jumalan läsnäolosta. Jos mistä, niin siitä, että Herra on aina läsnä elämässämme ja sen kaikessa tapahtumisessa, siitä meidän tulee kiittää. Herra kantaa meitä käsillään ilon ja surun, elämän ja kuoleman, terveyden ja sairauden päivinä.

Sielläkin, missä sairaus piirtää elämän rajoja eteemme, sielläkin Herra lohduttaen ja rohkaisten on läsnä, kuten päivän evankeliumissa meitä muistutettiin. Koskaan Hän ei hylkää meitä ja usko, joka parantaa, on myös pelastava usko: ”nouse ja mene – uskosi on pelastanut sinut!”

Tässä uskossa saamme turvallisesti kulkea kohti huomista kiitollisin ja luottavaisin mielin.

Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme:

Juha Parjanen