Saarna 15.8.

Itsensä tutkiminen

Luuk. 18: 9-14

Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan!” Pelottavia sanoja luettavaksi täältä ylhäältä. Noiden Jeesuksen sanojen jälkeen tekisi mieli tulla kiireesti alas täältä saarnatuolista puhumaan sinne teidän keskellenne. Toisaalta haluaisin kunnioittaa myös kirkon vanhaa perinnettä saarnata saarnatuolista.

<>Jeesus puhui ennemmin kuin ulkoisista seikoista, oman sisimmän tutkimisesta, sisäisestä itsensä korottamisesta tai nöyrästä itsensä alentamisesta, mutta silti tunnen piston sydämessäni. On itsensä tutkimisen paikka.

<>Tämä sunnuntai haasta meitä tukimaan omaa sisintämme ja omia motiivejamme. Tuo tutkimusretki sisimpään ei ole mikään huviretki. Kovalle ottaa rehellisesti katsoa oman sielun synkälle kaatopaikalle tai likasankoon. Sielu on täynnä pahuutta ja myrkkyä. Kovia sanoja muita kohtaan, ennakkoluuloja, pahoja ajatuksia, ylpeyttä ja kovuutta ja silkkaa sokeutta omalle pahuudelle ja toisten hädälle. Ja vaikka kuinka perkaa ja koettaa parempaan, niin aina vaan sortuu samoihin synteihin.

Erityisen ruma synti vaanii kaikkia meitä, jotka uskomme löytäneemme tielle Jumalan luo. Ylpeyden ja omahyväisyyden synti. Toisten alentamisen ja itsensä korottamisen synti. Juuri siitä Jeesus puhui evankeliumitekstissä. Se että halveksimme naapurin uskonelämää, pidämme lähimmäisen hartaudenharjoitusta riittämättömänä tai häntä Jumalan hylkäämänä tai kelvottomana taivaan kansalaiseksi. Puhutaan ”kunnon kristitystä”, - mutta onko sellaista edes olemassa? Puhutaan uskovista tai ”uskossa olevista,”- mutta vahvimmankin usko horjuu joskus.

Erityisen vastenmielistä on taivaspaikkojen jakaminen täällä maan päällä. Jotkin kun tuntuvat tietävän, kuka pääsee kohtaamaan Jumalan ja kuka joutuu kadotukseen. Onneksi yksin kaikkivaltiaalla ja armollisella Jumalalla on päätäntävalta tästä asiasta. Jos me ihmiset saisimme päättää toistemme puolesta, niin kovinpa harva sinne pääsisi.

Salakavalasti ja ovelasti paholainen iskee siellä, missä hänen töitään vähiten uskoisi löytyvä. Seurakunnassakin paholainen mellastaa menemään. Juuri kun olet luullut päässeesi lähemmäs Jumalaa, kun olet luullut löytäväsi oikean tien, niin silloin iskee ylpeys ja vetää kauemmas Jumalasta. Kun toteuttaa rakkauden lakia ja auttaa muita, pitää olla tarkkana, ettei silloin tee sitä saadaksesi omia ansioita. Tai siksi että korottaisi itseään muden silmissä, tekisi toisen riippuvaiseksi itsestään, tai alentaisi häntä säälillä tai osoittamalla oman onnensa hänen kurjuuteensa nähden.

Mutta toisaalla meitä vaanii myös toisenlainen vaara. Sillä monet meistä ovat liiankin hanakoita tutkimaan oman sielunsa mustia puolia, ja unohtavat samalla sen anteeksiantamuksen ilon ja riemun, joka Jeesuksen ristinkuoleman kautta on meille lahjaksi annettu. On helppo jäädä kuoppaan suremaan omia virheitään, omaa huonommuuttaan ja heikkouttaan, mutta se ei ole Jeesuksen tarkoitus. Sillä ei pidä kilpailla, kuka kaikkein kovin katuu syntejään ja on kaikkein nöyrin Jumalan edessä, koska pian taas ollaan ylpeyden synnissä.

Jeesus kutsuu meitä iloon ja vapauteen. Ei se ole Jeesuksen ääni, joka sanoo: ”Et pysty, et osaa, et kykene”. Sielunvihollinen iloitsee jokaisesta seurakuntalaisesta, joka ylpeilee uskollaan muita painamalla ja näin aiheuttaa surua ja kärsimystä ja alemmuudentuntoa. Mutta samoin iloitsee sielunvihollinen siitä, että ihminen uskoo itse olevansa niin huono, ettei edes Jumalalle kelpaa, eikä pysty sydämessään ottamaan vastaan synninpäästöä, eikä Kristusta vapahtajakseen. Heitä Jeesus erityisesti etsii. Heitä Jeesus kutsuu ja rakastaa.

Ei ole helppoa uskoa syntejä anteeksi. Mutta ihmisen osaa ei ole tarkoitettukaan helpoksi. Vaikeaa se on, mutta sen tien päässä odottaa Jeesus itse, syli auki, anteeksiantavana ja laupiaana.

Jeesus tuli Jumalan luota osoittamaan meille totuuden. Hän sanoi totuuden, mutta ihmiset eivät ottaneet sitä vastaan, vaan naulitsivat sen ristille. Totuus oli liian vaarallinen. Jeesuksen risti ilmaiseekin meille totuuden. Se on totuus ensinnäkin meistä ihmisistä. Me olemme hyvän vihaajia, murhaajia ja itsekkäitä jokainen. Synnin pimeys tulee julmalla tavalla esille juuri ristissä.

 Mutta samalla kun risti on totuus meistä ihmisistä, se on totuus vielä enemmän Jumalasta. Siinä meitä lähestyy Jumala, joka sääli meitä ja antoi poikansa kärsimään meidän tähtemme. Koko totuus on lopulta siinä, että hän rakastaa.

Itsensä tunteminen on tie Jumalan tuntemiseen ja Jumalan tunteminen tie itsensä tuntemiseen. Tuntemista on se, että osaa erottaa oikeasti vakavat ja pahat asiat niistä, mitkä ovat pelkästään harmillisia. Että osaa erottaa asiat, joita täytyy katua ja joihin täytyy tehdä parannus asioista, joille kannattaa vain nauraa.

Minä uskon, että Jumalalla on huumorintajua. Uskon, että Jumala nauraa hyväntahtoisesti meidän ihmisten kommelluksille. Joku viisas on joskus sanonut, että saat Jumalan nauramaan, kertomalla hänelle omat tulevaisuudensuunnitelmasi. Itsensä tunteminen ja rehellisesti katsominen on myös tie itsensä hyväksymiselle ja armollisuudelle itseään ja toisia ihmisiä kohtaan. Ja samalla se on tie rohkeaan elämään Jumalan armon varassa.

Eräs Aino Suhosen runo kertoo elän rohkeudesta, ja oikeanlaisesta nöyryydestä.

 Tärkeää elämässä on nöyryys ja intohimo
 Mitä teetkin, tee takapuoli savuten,
syöksy siihen suorin vartaloin kahdella kierteellä,
koska vain siten lunastat itsekunnioituksesi.
Ja jos kaadut, nouse ylös,
pane heftaa polveen ja etene taas.
Jos kaadut aina vaan, ajattele
ettei kukaan kaadu niin komeasti kuin minä,
niin suoraan mahalleen ja näköalapaikalle.
Sillä autuaita ovat ne,
jotka osaavat nauraa itselleen,
koska heiltä ei tule hupia puuttumaan.

 -Aino Suhola: Korva tämän elämän kyljessä-

Hanna Sinkko