Saarna 8.8.

Missä turvasi on?

Luuk. 19: 41-48
 

Jos joku väittää, että Raamattu on tylsä ja väritön kirja, lukekoon vaikkapa tämän päivän evankeliumin, niin joutuu kenties tarkistamaan omaa väitettään. Jälleen kerran eteemme maalataan huikeita kuvia siitä, miten Jeesus kohtaa ihmisiä ja minkälaisia tunteita hän kohtaamissaan ihmisissä herättää. Muutamaan raamatunjakeeseen mahtuu niin ajankohtaista tilannekatsausta kuin myös ennustusta tulevasta. Ja ennen kaikkea noihin raamatunjakeisiin mahtuu valtava määrä erilaisia tunteita ja niiden ilmaisua.

Löytyy ensiksikin Jeesus, joka on juuri ratsastamassa Jerusalemiin. Öljymäen laki on noin 100 metriä kaupunkia ylempänä, joten sieltä näkee koko kaupungin yhdellä silmäyksellä. Samaan aikaan kun opetuslapset riemuitsevat kuninkaan saapumisen johdosta, Jeesus tuntee tuskaa ja surua siitä, ettei Jerusalem ja sen asukkaat ota häntä kuninkaana vastaan. Jeesus puhkeaa itkuun ja suree kansansa kohtaloa. Jeesuksen surua ja itkua seuraa Jeesuksen kiivastuminen temppelissä toimivia kaupustelijoita kohtaan. Ja vielä kuvataan juutalaisten johtomiesten kokemaa vihaa ja kenties pelkoakin Jeesusta kohtaan. Eikä sovi unohtaa sitä Jeesukseen kohdistuvaa kiintymyksen määrää, mikä on aistittavissa heidän keskuudessaan, jotka haluavat jatkuvasti nähdä Jeesuksen ja kuulla mitä hänellä on sanottavaa. Näin meille siis maalataan kuvaa ihmisistä, jotka riemuitsevat, vihaavat, uskovat ja epäilevät, sekä Jeesuksesta heidän keskellään, joka itkee ja kiivastuu – vain sen tähden että rakastaa.

Jeesus siis lähestyy ihmisiä, ja ihmiset reagoivat tuohon tapaan, jolla hän heitä kohtaa. Yhtäkkiä huomaammekin, että teksti vie meidät oikeastaan aivan uskomme perusasioiden äärelle, suoraan uskomme ytimeen. Kun tänä päivänä luen Raamattua tai kuulen julistusta Jeesuksesta, miten reagoin, minkälaisia tunteita se minussa herättää? On toisaalta helppo sukeltaa arjen pyörteisiin tai Tattoon tunnelmaan, kiertää kirkko kaukaa ja olla ajattelematta näitä Jumala-juttuja. Kuitenkin jokaisen elämässä tulee vastaan hetkiä tai ajanjaksoja, jolloin jollain tavalla meitä haastetaan ottamaan kantaa siihen, mitä Jumala minulle merkitsee?

Uskonko Jeesukseen henkilökohtaisena Vapahtajanani? Vai ovatko raamatunkertomukset minulle pikemminkin tarinaa muiden tarinoiden joukossa, sisältäen lähinnä hyviä yleishumanistisia ja eettisiä opetuksia siitä, miten minun tulisi elää ja kohdella muita kanssaihmisiä? Herättääkö puhe Jeesuksesta minussa ahdistusta joidenkin aiempien kokemusteni vuoksi? Elänkö elämänvaihetta, joka on niin täynnä arjen haasteita, ettei Jeesus-aiheisille pohdinnoille tunnu olevan tilaa eikä oikeastaan tarvettakaan? Tunnenko kenties varovaista kaipuuta ja mielenkiintoa tuota Raamatun miestä kohtaan, joka nöyränä mutta uskollisena kutsumukselleen kohtaa ihmisiä, osoittaen heidän heikkoutensa, lohduttaen, armahtaen ja vapauttaen? Vai saako Jeesus jo kulkea kanssani arjen pyörteissä, ilojeni ja epäilyjeni keskellä?

Päivän tekstissä Jeesus puhuu etsikkoajasta. Myös arkikielessä puhumme usein etsikkoajasta, tarkoittaen tilannetta tai ajanjaksoa, jossa on tehtävä valintoja ja toimittava, ettei menetetä käsillä olevaa mahdollisuutta. Arkikielessä etsikkoaika saatetaan liittää niin jalkapallopeliin, kuntien taloustilanteeseen kuin lasten kasvatukseenkin. On toimittava viisaasti, jotta saavutamme päämäärämme, joka on ulottuvillamme tiettynä hetkenä tai ajanjaksona. Näin alun perin hengellinen termi on jälleen saanut sijan puhekielessämme, kuten niin moni muukin Raamatusta nouseva ilmaisu.

Mikä on sitten tuon termin hengellinen merkitys? Mitä tarkoitamme, kun puhumme etsikkoajasta? Kirkon nettisivuilta löytyi sanalle ”etsikkoaika” seuraavanlainen selvitys: ”Etsikkoaika on aika, jolloin Jumala katsoo kansansa puoleen, ja kutsuu ihmisiä. Etsikkoajalla voidaan viitata sekä yksityisen ihmisen elämänkaaren vaiheeseen että seurakunnan tilanteeseen, jolloin koetaan Jumalan erityisesti puhuttelevan.” Eli etsikkoajoissa ei lopultakaan ole ensisijaisesti kyse siitä, että me ihmiset tyhjyydentunnossamme etsisimme Jumalaa milloin mistäkin. Ei, vaan siitä että Jumala lähestyy meitä, luomiaan ihmisiä ja kutsuu yhteyteensä. Jumala on tässä kutsumisessaan hämmästyttävän kärsivällinen, Hän jaksaa meitä puhutella ja vetää puoleensa yhä uudestaan ja uudestaan. Meidän ihmisten hengellinen etsintä on vasta seurausta siitä, että Jumala on ensin tullut ihmistä lähelle ja puhutellut meitä tavalla tai toisella.

Joskus saatan kokea Jumalan puhuttelua sellaisten hetkien kautta, joissa tulen ikään kuin Pyhän koskettamaksi, koen jollain erityisellä tavalla iloa tai surua, riemua tai huolta. Ehkä olet tullut Jumalan puhuttelemaksi lapsen hymyn kautta, ystävän katseen kautta – läheisestä luopumisen kautta. Noiden ohikiitävien hetkien lisäksi elämäämme kuuluu varmasti myös pidempiä ajanjaksoja, jotka erityisellä tavalla pysäyttävät meidät Pyhän äärelle, pohtimaan elämää ja Jumalaa. Ehkä nuo hetket tai ajanjaksot, jolloin olet kokenut Jumalan puhuttelua – olet kuullut Jumalan kutsun – ehkä nuo hetket tai ajanjaksot ovat olleet väriltään kirkkaita, hyviä hetkiä. Tai sitten olet kokenut Jumalan läsnäoloa elämäntilanteissa, jotka ovat enempi tummien sävyjen värittämiä.

Päivän evankeliumitekstissä Jeesus itkee kansansa kohtaloa: ”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on!” Jakeeseen sopisi myös käännös ”mikä rauhaasi sopii”. Jerusalemin, ”rauhan kaupungin” johtajat torjuivat Jeesuksen tuoman etsikkoajan – hänet, joka julistaa kansoille rauhaa. Miten on meidän laitamme, kirkkomme laita, oman sydämeni laita? Jumala lähestyy tänäänkin meitä sanansa kautta. Hän tarjoaa meille hyväksyntää ja anteeksiantoa, vain koska Hän meitä niin paljon rakastaa. Torjummeko hänet vai annammeko hänen tulla luoksemme? Kuuntelemmeko Hänen ääntään, kun teemme päätöksiä kirkossamme ja seurakunnassamme? Annanko Hänelle tilaa sydämessäni ja arjessani, otanko Hänet mukaan arjen haasteisiin ja valintoihin?

Kun suostumme omalle paikallemme suhteessa Jumalaan ja ymmärrämme, ettei uskossa ole lopultakaan kysymys meidän pinnistelyistämme tai ponnisteluistamme, on meillä mahdollisuus siihen lepoon ja rauhaan, johon Jeesus meitä kutsuu. Jos pystyn nöyrtymään sen edessä, että usko ei lopultakaan ole mitään sellaista, mikä voitaisiin ikään kuin liimata ulkoapäin ihmiseen, on minulla mahdollisuus sisäiseen vapauteen – vapauteen kohdata Jumala sydämen tasolla, ilman ulkoapäin tulevia vaatimuksia siitä, minkälainen minun pitäisi olla, jotta voisin uskoa.

”Koko kansa oli jatkuvasti Jeesuksen ympärillä kuuntelemassa häntä.” Näihin sanoihin päättyy päivän evankeliumi. Kreikan kielen sana ”exekremato”, jota tässä jakeessa käytetään, tarkoittaa ”rippua kiinni”. Se osa kansasta, joka uskoi häneen ja halusi häntä seurata, imi itseensä kaiken minkä vain Jeesuksesta irti sai. Jokainen sana, ilme ja ele oli heille valtavan tärkeä – he ikään kuin riippuivat kiinni Jeesuksessa, pelastajassaan. Tänään, me tänne Marian kirkkoon kokoontuneet, voimme ”riippua kiinni” Jeesuksessa sanan, rukouksen ja ehtoollisen kautta. Vaikka emme voi häntä omin silmin nähdä, Hän on luvannut olla läsnä täällä keskellämme, ja tuosta Hänen läsnäolostansa me saamme ammentaa iloa, lohdutusta ja voimaa arjen koitoksiin. Päivän virren(314) sanoin: ”Näin olen omasi, vahvista toivoni: kun elän omanasi, saan kuolla haavoissasi, ja sitten riemumielin soi kiitos helein kielin.”

Hanna Hietanen