Saarna 18.7.

Rakkaan ihmisen muisto

Matt. 17:1-8
 

Kun muistelee, miltä rakastettu ihiminen näytti, miten hän liikkui, miltä hän tuoksui, miltä hänen äänensä kuulosti, miltä hän tuntui. Aistimusten kuvitteleminen muuntaa mielessä muiston eläväksi." Luin teille runosta, joka kuvaa surevan omaisen matkaa rakkaan ihmisen kanssa muistoissa. Kun yhdessä on kuljettu vuosia niin on kuin toinen olisi kirjoittanut omaan ihooni puumerkkinsä. Sitä kaipaa tuttua kosketusta, ääntä, jonka yhä voi palauttaa mieleen jne.

Kolme opetuslasta, Pietari, Johannes ja Jaakob saivat kokea aikanaan Jeesuksen seurassa vuorella hetken, jonka he muistivat aina (Matteus 17:1-8). Aikanaan he kertoivat siitä muille opetuslapsille. Lupa siihen oli vasta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen. Tapahtumat muistuttivat kovasti nykyajan konserttia julkkiksineen.

Käytössä olivat konsertti termejä käyttäen valot, savut ja äänet. Ensiksi hänet kuvataan tavalla, mikä muistuttaa Johanneksen ilmestyksessä olevaa kuvaa seurakunnan Herrasta, jonka pää ja hiukset hohtavat valkoisina kuin valkoinen villa, kuin lumi, ja hänen silmänsä olivat kuin tulen liekit. Tulee mieleen nykyään julkkista lavalla seuraavat valokeilat. Hän on siinä kahden muun julkkiksen seurassa; Eliaan ja Mooseksen. Kolmanneksi tulevat savut , sillä valkoisesta pilvestä kuuluvat sanat: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!" Kaikessa tapahtuneessa on kyse Jeesuksesta.

Sitten esitys on ohi ja opetuslapset näkevät edessään tutun Jeesuksen ilman loistetta. Kohokohta on siten jo ohi ... Vai onko sittenkään? Itse asiassa suurin tehokeino on edessäpäin. Raamatullisessa perinteessä maahan heittäytynyt näki uusia näkyjä, mutta nyt on toisin. Kertomus jatkuu: ”kun he nostivat katseensa, he eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksin. Tärkein on enää näyttämöllä. Edessämme on kaikki se, mitä Jumala haluaa meille itsestään antaa: Jeesuksen.

Siten tärkeintä eivät olleet suuret hengelliset kokemukset, kuullut äänet ja tuntemukset vaan Jeesus. Matteus kertoo näin: ”Jeesus tuli heidän luokseen, kosketti heitä ja sanoi: "Nouskaa, älkää pelätkö." Tässä on kaiken ydin. Opetuslapset muistivat vuosienkin jälkeen, kun Jeesus ei ollut enää heidän seurassaan eikä näkyvissään sen miltä heille rakastettu ihminen näytti, kun hän lähestyi heitä ja kuinka hän liikkui. He muistivat miltä hänen äänensä kuulosti ja miltä hän tuntui. Kun hän nosti heidät ylös. Ja tästä he kertoivat muille. Näissä sanoissa Jeesus paljastuu kuoleman voittajaksi ja seurakunnan Herraksi. Kuvaus Jeesuksesta on tarkkaan harkittu. Kun Raamatussa puhutaan Jeesuksen tulevan luokse, tarkoitetaan hänen lähestyvän meitä ylösnousseena ja kuoleman voittajana. Kun hänen kerrotaan koskettavan ja nostavan, tarkoitetaan hänen valtaansa herättää kuolleista tai parantaa kuten hän kosketti leskiäidin ainoaa kuollutta poikaa.

Opetuslapset pelästyivät ja menettivät kyvyn toimia, kun kohtasivat odottamattoman. Kaikkihan me pelkäämme ja pelästymme. On kuoleman pelkoa, terveyden menettämisen pelkoa, yksinjäämisen pelkoa, työn menettämisen pelkoa, kadotuksen pelkoa jne. Jos muistelette, niin jo lapsuudesta voitte löytää monenlaisia pelon aiheita. Pelko on saanut iän karttuessa aina uuden nimen, mutta aina se on ollut läsnä. Mutta meille on asetettu katsottavaksi Jeesus, joka kiirehtii luoksemme, kun kohtaamme elämässämme tilanteita, joiden edessä lamaannumme ja peitämme kasvomme.

Pelko, josta Jeesus haluaa meidät vapauttaa, on sellaista, mikä estää uskomasta Jumalan hyvään tahtoon elämässämme. Jeesus haluaa poistaa elämän ja kuoleman Herrana ne pelot, jotka estävät uskomasta ahdistuksen keskellä Jumalaan. Ei voi uskoa enempää kuin on lahjaksi saanut. Nuo kolme opetuslasta saivat kokea muita enemmän. Vuoren juurelle jätettyjen kohtalona oli aikanaan kuunnella muiden kuvailua. Uskon ihmeet tuntuvat osuvan vain harvojen kohdalle. Suurin osa meistä käy jatkuvaa vuoropuhelua uskon ja epäuskon välillä. Siinä vuoropuhelussa usko kohtaa terhakan ja terävän epäuskon. Elämän ja Jumalan oikeuden- mukaisuus ja kärsimyksen tarkoitus tai tarkoituksettomuus nousee esille. Mutta jospa on niin, että juuri siinä oman epätoivomme ja pelkojemme rajapinnalla Jeesus kohtaa meidät.

Elämän ja kuoleman rajapinnalla Jeesus lähestyy meitä. Opetuslapset saivat jo eläessään kohdata tavan miten ylösnoussut lähestyy omiaan kun hän kutsuu heidät tykönsä. Millaiseksi sinä kuvittelisit Jeesuksen katseen ja äänen ja kosketuksen, kun hän sinua tai rakastasi nostaa? Millaisena häntä kaipaat, kun hän kerran herättää kuolonunesta omansa?

Kari Rautiainen