Saarna 4.7.

Seuraa minua, teen sinusta ihmisten kalastajan

Luuk. 5:1-11 Pietarin kutsuminen
 

Mies on polvillaan uppoamaisillaan olevassa veneessään.

Hän on viime päivinä nähnyt ja kokenut monenlaista: Nasaretin saarnaaja oli tullut hänen kotikaupunkiinsa Kapernaumiin ja opettanut hänen synagogassaan. Siellä Nasaretilainen oli parantanut sairaan, saastaisten henkien riivaaman. Kaupungin väki oli suorastaan pidätellyt henkeään: mitä merkillistä täällä oikein tapahtui?

Ja sitten, ja sitten tuo vieras oli tullut Simonin kotiin hetkellä, jolloin siellä ei todellakaan odotettu vierasta eikä oltu vieraanvaraisella mielellä: vieras tuli keskelle perhetragediaa: yksi tärkeä ja keskeinen perheenjäsen oli vakavasti sairaana.

Ja vieras paransi hänet, paransi Simonin anopin.

Liian monta sykähdyttää, liian monta käsittämätöntä, liian monta ihmeellistä tapahtumaa – ei niitä voinut mitenkään ymmärtää ja käsittää, menivät pahasti yli hilseen!

Oli lähdettävä kalaan, tuttuun ja turvalliseen arkiseen työhön Gennesaretin järvelle. Siellä, järven aalloilla, tuulen hyväillessä ahavoituneita kalastajan kasvoja, siellä oli hyvä tuumiskella ja sulatella asioita laineen liplatusta kuunnelle, verkkoja kokien ja aamuaurinkoa tähyillen.

”Minä lähden kalaan”, päätti mies sydämessään varhain aamulla ja lähti. Souti rivakasti veljensä ja kalakavereiden kanssa riittävän kauas ja laski verkkonsa. Asiansa osaava ammattimies.

Siinä aamuyö meni ajatellen ja pohtien kaikkea, mitä viime päivinä oikein oli tapahtunut. Aikaa pohtimiseen oli, sillä sintin sinttiä ei verkoilla saatu. Tyhjää täynnä, aivan toisin kuin kalastajan ajatuksia ja mietteitä kihisevä pää.

Ja sitten tuo vieras saapasteli rantaan hyvin levänneenä ja vielä tunki kalastajan veneeseen ylimääräiseksi painoksi. Ja kaiken lisäksi ryhtyi neuvomaan kalastuksessa häntä, kalastajaa. Oli siinä miehellä kestämistä – vielä tämäkin!

”Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne”.

Tuossa hetkessä moni oli saattanut tuskastua viimeisen kerran ja iskeä verkot neuvojan syliin tokaisten: ”Souda itse!” – sen verran lujille se varmasti otti aamuyön saaliittoman kalastuksen jälkeen.

Mutta mies on hämillään ja liian monien tapahtumien uuvuttamana hän noudattaa ystävällistä neuvoa: soutaa veneensä syvälle, laskee verkkonsa – ja löytää itsensä polviltaan saaliista uppoamaisillaan olevasta veneestä.

Mies on polvillaan uppoamaisillaan olevassa veneessään.

Eikö hänen pitäisi tehdä jotain ihan muuta? Kiljua riemuissaan sekelien kuvat silmissä vilistäen? Hyppiä tasajalkaa ja hurrata? Kietoa kiitollisena kätensä vieraansa kaulan ympärille ja hellästi suudella häntä poskelle?

Mies on polvillaan uppoamaisillaan olevassa veneessään - sillä hän on kohdannut Jumalan. Yhtäkkiä kaikki viime päivien hämmennyttävät tapahtumat saivat merkityksen ja ymmärrettävän muodon: Jumala kosketti Simonia, hänen elämäänsä.

Jumala koskettaa minua - se on niin syvä kokemus, että se pakottaa polvilleen. Katoava on katoamattoman edessä. Ajallinen ja rajallinen ajattoman ja rajattoman edessä. Kuoleva kuolemattoman edessä. Matonen majesteetin edessä.

Ihminen on polvillaan Jumalansa edessä.

”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies”, saattoi mies polvillaan omassa veneessään sopertaa – mene pois, en kestä, en pysty edes katsomaan Sinua.

Mutta Herra ei mennyt pois, vaan Hän otti mukaansa tuon miehen, oppimattoman, kiihkeän ja kiivasluontoisen miehen, sillä Herra näki hänen sydämeensä.

”Älä pelkää, minä tunnen sinut. Sinä olet juuri se, mitä minä tarvitsen, juuri sellaisena kuin sinä olet ja juuri niillä taidoilla, jotka sinulla on. Minä teen sinusta ihmisten kalastajan. Minä johdatan sinua. Minä autan sinua. Sinun tulee vain luottaa minuun”

”Sinun tulee vain luottaa minuun – katso eihän tämä vene uppoa, sillä minä olen kyydissä”.

Tämä kirkkolaiva ei uppoa, sillä Herra istuu tukevasti sen tuhdolla. Sinun oman elämäsi pursi ei uppoa, sillä Herra on sinun kanssasi. Älä pelkää, sinä selviät Jumalasi kanssa oman elämäsi karikoista.

Sinun taitosi riittävät omissa töissäsi ja tehtävissäsi, olivatpa mitä tahansa, sillä Herra on vierelläsi ja Herra on sen sinulle antanut.

Hän antaa yhdelle yhdet tehtävät, toiselle toiset, kolmannelle kolmannet. Rakastaen Hän ohjaa meitä jokaista omassa kutsumuksessamme olemaan ihmisten kalastajia.

Vaikka maailman myrskyt heiluttavat venettämme, ja vaikka monien mielestä koko kirkko on kuin uppoava laiva, joka pitäisi kiireesti jättää, meidän ei tule tehdä mitään muuta kuin toimia Simon Pietarin tavoin: polvistua kuuntelemaan Herramme rohkaisevaa, armahtavaa ja rakastavaa ääntä – ja kääntää sitten rohkeasti kasvomme kohti maailman myrskyjä ja tuulia – Herra on meidän kanssamme ja me saamme turvallisesti seurata Häntä.

Juha Parjanen