Saarna 27.6.

Armahtakaa! 

Luuk. 6: 36-42
 

Jeesus sanoi: "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan."

Hän puhui heille vielä vertauksin: "Miten sokea voisi taluttaa sokeaa? Molemmathan siinä putoavat kuoppaan. Ei oppilas ole opettajaansa etevämpi, mutta kyllin oppia saatuaan jokainen on opettajansa veroinen. Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi'? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä."

Viime viikkoina kirkkovuoden raamatuntekstit ovat suunnanneet ajatuksemme ja pohdintamme kohti Jumalaa. Jumalaa, joka on salattu. Jumalaa, joka kutsuu yhteyteensä. Jumalaa, joka etsii meitä ja iloitsee meistä – eksyneistä ja jälleenlöydetyistä. Ja toki eilen, juhannuspäivänä, raamatuntekstit muistuttivat meitä tienraivaajasta, Johannes Kastajasta, joka julisti Hänestä, joka oli tuleva Johanneksen jälkeen – Jeesuksesta Kristuksesta.

Tänään raamatuntekstit nostavat rinnallemme lähimmäisen, toisen ihmisen. Jos viime viikkoina olemme pysähtyneet Jumalan pyhyyden ja ehdottoman rakkauden äärellä, tänään joudumme kenties hiljentymään sen äärellä, että katseen siirtäminen Jumalasta vierelleni, toiseen ihmiseen, ei olekaan aivan helppoa. Jos olen Jumalaa ja omaa elämää pohtiessani joutunut tunnustamaan, etten aina ymmärrä Jumalan toimintaa, en saa millään Jumalaa pakettiin, joudun lähimmäistäni katsoessani tunnustamaan sen, että tuon toisen ihmisen kohtaamiseen liittyy monia haasteita.

Itse asiassa, jos pystyn nöyrtymään sen edessä, etten aina ymmärrä Jumalan teitä eikä minun tarvitsekaan ymmärtää, toimeentulo Jumalan kanssa voi näyttäytyä loppujen lopuksi paljon yksinkertaisemmalta ja helpommalta kuin toimeentulo toisten ihmisten kanssa. Jumala sanassaan vaatii meiltä aika paljon, asettaa meidät ahtaalle osoittaessaan, miten meidän tulisi elää. Samaan aikaan Hän kuitenkin kestää kaiken meidän räpiköimisemme, erehtymisemme, epäilymme, kiukkumme, koko tunteidemme kirjon, ja rakastaa ehdoitta – armahtaa meitä.

Mutta miten on suhteemme lähimmäisiimme? Miten on toimeentuloni toisten ihmisten kanssa? Onko minulla tarve muita kohdatessani asettua heidän yläpuolelleen vai suostunko kohtaamaan toisen ihmisen samalta tasolta ihmisenä, kristittynä? Nostaessaan rinnallemme lähimmäisen päivän raamatuntekstit eivät välttämättä ole vaikeita ymmärtää, mutta niiden sanoman toteuttaminen käytännössä voi olla joskus kovinkin vaikeaa.

Yhdistyneiden kansakuntien laatima ja julkistama ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, sen ensimmäinen artikla kuuluu näin: ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.” Eikö tässä ole sanottu aika lailla kansantajuisesti se sama, mistä Jeesus puhuu päivän evankeliumissa? Olemme kaikki tasavertaisia ja meidän tulee kohdella toisiamme sen mukaan – ”veljeyden hengessä”.

Mutta miten ihmeessä kaivamme itsestämme tuon veljeyden hengen silloin, kun meitä on loukattu, silloin kun näemme ympärillämme rakkaudentekojen sijasta itsekkyyttä ja tuhoa? Miten ihmeessä kohtaan tasavertaisena lähimmäisen, joka omilla elämänvalinnoillaan sotkee omaa ja toisten elämää? Miten ihmeessä olen hermostumatta ja asetun itkupotkuraivarin saaneen lapsen rinnalle, kun olemme jo valmiiksi myöhässä sovitusta aikataulusta?

Jeesuksen kehotus täydelliseen armahtavaisuuteen ja anteeksiantoon ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi hyväksyä kaikki se, mitä ympärillämme näemme. Synnistä – oikeasta ja väärästä – tulee voida edelleenkin tänä päivänä puhua. Jeesuksen viesti ei myöskään ole se, että meidän pitäisi asettua kynnysmatoiksi, joita toiset saavat tallata miten tahtovat. Ja mitä lastenkasvatukseen tulee, ei Jeesus sanoillaan tee tyhjäksi niitä rajoja, joita lapsillemme ja nuorillemme asetamme.

Kun näen ympärilläni vääryyttä, tulee siihen puuttua, tavalla tai toisella. Jos itselläni ei ole välineitä tai rohkeutta vääryyden korjaamiseen, voin välittää viestiä esimerkiksi sellaiselle viranomaistaholle, jolla keinot tuohon puuttumiseen on olemassa. Ihmisoikeuksien julistuksen seitsemännessä artiklassa sanotaan: ”Kaikki ovat tasavertaisia lain edessä ja oikeutetut erotuksetta yhtäläiseen lain suojaan.” Tehtävämme osana ihmiskuntaa, tehtävämme kristittyinä on puolustaa ihmisoikeuksia – edistää oikeudenmukaisuutta. Jeesuksen kehotus armahtavaisuuteen ei suinkaan tee lakia ja oikeuslaitosta tyhjäksi. Lain tehtävä on suojella – antaa turvaa.

Kun taas joudun tilanteeseen, jossa itse tulen loukatuksi, ei niitä tunteita, joita tuo loukatuksi tuleminen herättää, tule lakaista maton alle. Toisten kanssa tasavertaisena eläminen tarkoittaa myös sitä, että saan arvostaa itseäni ja odottaa, että kanssaihmiset kohtelevat minua tasavertaisena, Jumalan luomana. Jos tulen loukatuksi, on minulla oikeus odottaa anteeksipyyntöä. Eikä anteeksipyyntö saisi koskaan olla mikään kevyt heitto, vaan siihen tulisi kuulua aina myöskin lupaus tulevasta. Jos meillä lapset tekevät jotain sellaista, mitä seuraa anteeksipyyntö, esitämme heille usein lisäkysymyksen: ”Mitä se anteeksipyyntö samalla tarkoittaa?” Siihen lapset – tai ainakin isompi – on oppinut vastaamaan: ”En tee enää niin.” Kuten varmasti arvaatte, samankaltaiset tilanteet kuitenkin toistuvat useasti. Mutta ajatuksena on kuitenkin se, ettei anteeksipyyntö ole mikään tyhjä sana, jonka jälkeen touhu ja toisten kohteleminen jatkuu entisellään. Anteeksipyyntöön liittyy aina samalla lupaus muutoksesta, ainakin pyrkimys siihen.

Mitä anteeksiantamiseen tulee, se ei varmasti ole meidän ihmisten välisessä kanssakäymisessä aina helppoa, eikä sen tarvitsekaan olla. Meillä on oikeus kipuun ja kaikkiin niihin tunteisiin, mitä loukatuksi tuleminen meissä herättää. Mutta voimme miettiä, haluammeko vastata pahaan pahalla, vai voisimmeko kenties päästää vapaaksi, antaa rikkoneelle mahdollisuuden, säilyttäen samalla omanarvontuntomme. Voimmeko antaa anteeksi, voimmeko luottaa siihen, ettei meitä vastaan rikkonut tee enää uudelleen niin – tai ainakin yrittää parhaansa? Riittääkö se meille?

Päivän raamatuntekstit laittavat meidät kaikki ahtaalle – Jumala vaatii meiltä ehdotonta armahtavaisuutta, ehdotonta tasavertaisuutta. Joudumme kovan haasteen eteen, niin kovan ettei tuohon haasteeseen vastaaminen oikein tunnu mahdolliselta. Joudumme tunnustamaan sen, että epäonnistumme, olemme keskeneräisiä. Pyrimme rakkauteen, ehkä jopa armahtavaisuuteen, siinä joskus onnistuenkin, mutta niin kovin usein myös epäonnistuen. Samalla kun päivän raamatuntekstit asettavat meidät kaikki ahtaalle, ne kuitenkin myös vapauttavat meidät kaikki – sinut ja minut. Kun katsomme vielä kertaalleen tuota Jeesuksen opetusta, se alkaa näin: ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa”. Me ihmiset olemme aina keskeneräisiä armahtavaisuudessamme, mutta onneksi meillä on Jumala, joka armahtaa meidät ehdoitta. Hänen varaansa me saamme jäädä, Häneltä pyytää rakkautta ja viisautta kohdata toiset ihmiset tasavertaisina.

Tänään meitä kutsutaan ehtoollispöytään, armon ja anteeksiantamuksen pöytään. Tuossa pöydässä saan nauttia anteeksiantamuksen aterian yhdessä lähimmäisen kanssa – tasavertaisena. Tuossa pöydässä saan kohdata myös Jumalan, joka kutsuu luokseen, rakastaa ehdoitta, nostaa katseeni omista vajavaisuuksistani kohti ristiä ja sanoo: ”Sinun puolestasi”.

Hanna Hietanen