Saarna 18.4.

Lammas - kuutti -potilas

Joh. 10: 11-16
 

Onpa tämän päivän Raamatun lukukappaleet pullollaan lampaita! Mää-mää siellä ja bää-bää tuolla. En oikein tiedä, onko mukavaa että meitä verrataan lammaslaumaan tai minua lampaaseen. Onhan lammas – varsinkin puhdas karitsa – hellyttävä ja suloinen. Mutta en oikein tiedä haluaisinko olla hellyttävä ja suloinen. Ja toisaalta minusta lampaat myös läähättävät ja määkivät typeränoloisina, ovat pelkureita ja kyhnöttävät kylkikyljessä, kuumissaan ja toisiaan koko ajan tönien ja kiilaten. Siis ei! Minuun ei oikein vetoa olla lammasmainen.

Olen kuullut, että kun Raamattua aikoinaan käännettiin jollekin eskimoiden kielistä, ei siinä hommassa voitu käyttää tätä lammasvertausta, koska lammas oli eskimoille täysin tuntematon eläin. He eivät olisi ymmärtäneet asiasta hönkäsenpöläystä, jos sitäkään. Heillä lammas korvattiin hylkeenpoikasella, onko se kuutti vai mikä? Mutta kuutteja ei ole laumoittain vaan yleensä yksittäin. Oliko siis Raamatun vertauksen asiasisältö mennyt pahasti vinksalleen? Ei välttämättä. Itse asiassa kuutti-vertaus vie lammasvertausta napakammin kuulijansa asian ytimeen.

Nimittäin molemmissa kuulemissamme lammasfantasioissa asian pihvi – vai olisiko parempi sanoa lampaanviulu – ei ole itse lammas vaan sen hoitaja, paimen. Jeesus opetti ja muistutti, että on olemassa erilaisia paimenia: yksi on kelvollinen ja suuri joukko täysin kelvottomia.

Vakuuttavasti ja realistisesti sekä profeetta Hesekiel että Herramme Jeesus Kristus kuvaavat ahdinkoa ja hätää, johon lammas saattaa yllättäen joutua. Ne saattavat olla eksyksissä sumuisena ja synkkänä päivänä. Ne saattavat joutua vieraiden joukkoon ja tuntea itsensä kovin yksinäisiksi ja pelokkaiksi. Ne kaipaavat väsyksissä ollessaan lepoa ja ruokaa ja virkistävää vettä. Joskus niiden henki tai terveys on suoranaisessa vaarassa kun sudet etsivät raadeltavaa.

Ei meiltä tarvita kovin kummoista mielikuvitusta kun ymmärrämme, että meistä ja meidän elämästämmehän tässä puhutaan. Monenlaiset huolet pimentävät tuon tuosta päiväämme. Ei ole harvinaista tuntea itseään yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi toisten – sinänsä tuttujenkin - joukossa. Tai kukapa meistä ei olisi joskus ihan oikeasti pelännyt, esimerkiksi yöllisellä kadulla meluavan ja rähinöivän miesjoukon lähestyessä.

Raamattu kiinnittää tällaisina hetkinä katseemme siihen, että kaiken pelottavan keskellä voi tuntea myös turvaa ja rauhaa. Silloin Raamattu viittaa suoraan ja yksinomaan Jumalaan ja Jeesukseen.

Mutta palaan vielä hetkeksi tuohon alkuvertaukseen, lammaslaumaan. Etsin mielessäni jonkinlaista vastinetta sille omasta ajastamme. Mikä tai missä olisi paikka tai tilanne, jossa olisi koolla paljon ihmisiä, jotka hakevat ja tarvitsevat apua ja turvaa. Tuli mieleen sairaala tai sairaalan ensiapu, poliklinikka. Sen verran on minullakin ikää ja perimän tuomaa haurautta, että ensiavun ja sairaalan palvelut ovat tuttuja. Ja tulevat olemaan. Apua olen tarvinnut. Ja olen sitä myös saanut. Useimmiten olen tuntenut olevani turvallisissa ja osaavissa käsissä.

Mutta kun kerran leikkauspöydällä maatessani ja selkäydinpuudutuksen vuoksi hereillä ollessani kuulin leikkaavan lääkärin sanovan hätäisellä äänellä, että ”oho”, niin kyllähän siinä vähän turvallisuudentunne hetkeksi jonnekin katosi. No, teillä saattaa näitä kokemuksia myös olevan, kaikenlaisia, laidasta laitaan.

Jos siirrän tuon Raamatun lammasvertauksen tähän sairaalamaailmaan niin ehkä sanoisin, että on monenlaisia lääkäreitä, hyviä ja kelvottomia, mutta niiden lisäksi on yksi yli muiden. Sen turvan nimi on Jumala. Se turva on ainut varmasti luotettava.

Mutta nyt hetkeksi Jeesuksen tämän päivän sanaan: Herramme vertauksessa minua kiehtoo erityisesti kaksi kohtaa, kaksi sanaa. ”Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut…” Luomiskertomuksesta se alkaa. Ja se jatkuu profeettojen julistuksessa. Ja huipentuu Jeesuksen sanoissa. Jumala tuntee meidät läpikohtaisin. Ei ole ajatusta, ei aikomusta, ei luuta, ei hiusta, jota Jumala ei meissä tuntisi. Ei toivetta, ei odotusta, ei kaipausta, ei pelkoa, ei huolta, ei häpeää, ei yksinäisyyden tai epävarmuuden tuntua, jota Jumala ei meissä tuntisi ja huomaisi. Minustakin se on kovin ihmeellistä. Sen niin helposti unohtaa. Koska se on niin kaunista. se on niin hoitavaa. Se on niin hyvältä tuntuvaa, että sitä ei aina oikein uskaltaisi muistaa ja uskoa. Mutta epäuskostamme huolimatta, se on totta: Jumala tuntee meidät läpikohtaisin.

Jeesuksen sanan mukaan minunkin kuuluisi tuntea Jumala. Olen siinä huomattavasti huonompi kuin Jumala omalta puoleltaan minun tuntemisessani. Mutta toisaalta. Tunnemmehan me Jumalan. Vaikka emme kovin hyvin, niin kumminkin. Hän, Jumala on syvimmän kaipuumme kohde, turvallisimman apumme lähde, kirkkaimman toivomme ainut antaja. Kuolemassa ja elämässä. Kyllähän me Häntä ajattelemme, joskus tietämättämmekin. Hän saa meidät huokaamaan jopa rukoilemaan, kutakin meistä omalla tavallamme. Hän saa meidät ojentamaan haparoivan ja aran kätemme itseään kohti. Kaikki se mikä meissä saa aikaan Jumalan kaipuuta, on jo Jumalan läheisyyttä itsessämme. Tai kuten Paavali sen niin väkevästi sanoo, että silloin Kristus on meissä. Emme vain tule aina ajatelleeksi sitä näin juhlallisesti.

Pelkäämme helposti, että syntimme erottaa meidät niin täydellisesti Jumalan pyhyydestä, että jäämme joskus sen vuoksi etäälle Jumalasta. Se on tietenkin turhaa. Olemme juuri saaneet Pitkäperjantain ja Pääsiäisen sanomassa vakaan muistutuksen siitä, että syntimme on Jumalan Pojan, Kristuksen Jeesuksen kuolemalla syrjään sysätty. Jumalan anteeksiantamus ja rakkaus on todellakin meidän syntejämme suuremmat ja väkevämmät ja voimakkaammat.

Jumala siis tuntee meidät. Ja me saamme tuntea Jumalan.

Toinen merkittävä sana Jeesuksen opetuksessa oli ”he kuulevat minun ääneni… ” Kuulevat”. Tämä sana saa minut vähän huolestuneeksi. Kuulemmeko me todellakin Jeesuksen, Hyvän Paimenemme tai Parhaan Ylilääkärimme äänen.

Mehän elämme maailmassa, joka on täynnä ääniä. Meille ja meihin syötetään koko ajan mitä erilaisimpia ääniä, viestejä ja sanomia. Aamulla kuuntelen radiota, luen lehden, saatan katsoa aamu tv:tä, kännykkäni piippaa tuon tuosta. Töissä odottaa lukemattomia sähköposteja, jotka vaativat minua reagoimaan välittömästi. Keskustelen päivän mittaan useiden ihmisten kanssa puhelimitse, kasvokkain, luen raportteja ja tutkimustuloksia… Illalla palaan kotiin ja istahdan tv:n ääreen mieli aivan sekaisin kaikesta informaatiosta, ja asioiden paljous kuurouttaa ja sokeutta minut. Ei ihme, jos vaimokulta joskus katsoo kummissaan minua ja kysyy, että missäs sinä nyt oikein olet kun et oikein ole ihan niin kuin läsnä.

Sitten kaiken tämän ulkonaisen lisäksi minua puhuttelevat sisäiset äänet. Ne nousevat alitajunnastani, tuovat terveisiä lapsuudestani, menneistä vuosista, muistoista, kauniista ja rumista. Nekin äänet saattavat ohjata minua, ne voivat olla lempeitä ja rohkaisevia ,tai sitten moittivia ja lamaannuttavia.

Tänään Jeesus, Hyvä Paimenemme kysyy meiltä: ” kuuletko sinä minun ääntäni. Minulla olisi sinulle asiaa. Ihan oikeata asiaa.

” Minä haluaisin kuulla Jeesuksen äänen. Haluaisin kuulla sen paremmin kuin mitä kuulen. koska tiedän, että Hänellä on minulle sellaista kerrottavaa, että minä tarvitsen sellaista kuulla. Aavistelen, että en ole ainut tässä kirkossa, joka haluaa kuunnella nykyistä enemmän Jumalan ja Jeesuksen ääntä.

Itse asiassa se ei ole ollenkaan vaikeaa ,saati mahdotonta. Jeesuksen äänen kuuleminen edellyttää minulta vain sitä, että suljen välillä muita ääniä. Suljen radioi. Suljen tv:n. Suljen lehden. Suljen kännykän. Suljen oman suuni. Ja avaan hiljaisuuden.

Ja kun hiljaisuus, joka muuten on hyvin arka melulle ja kiireelle, kun hiljaisuus astuu rinnalleni ja valtaa osan mielestäni, voin hiljaa avata Raamattuni. Voin avata Raamattuni vaikka Psalmien kohdalta, tai profeetta Hesekielin kirjasta, mistä vain, ja sitten: sitten kuuntelen, kuinka Jumalan ääni alkaa hiljalleen saada tilaa mielessäni. Ja kuulen kun Jumala puhuu minulle:

” Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen…. niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet… vehmailla niityillä minä niitä kaitsen..… siellä, vehreillä kedoilla ne saavat levätä… ja minä hoivaan uupunutta…
(Hesekiel 34: 11- )

Jari Pennanen