Saarna 7.2.

Kynttilänpäivä 

Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä. Jumala erotti valon pimeydestä. / Luomiskertomuksessa ajatus valosta on aivan ensimmäisenä Jumalan mielessä, kun hän päätti tehdä jotain kaunista ja hyvää. On hyvin vaikea, ellei mahdotonta kuvitella, mitä pitää sisällään maailma kokonaan ilman valoa: ”Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet.” ( ja Jumalan Henki liikkui vetten yllä.) Meille ihmisille ei ole hyväksi miettiä tyhjyyttä, saati sitten tavoitella sitä mielensä maailmassa. Nimittäin sen tavoittaminen on mahdollista, mutta se on hyvin tuhoisaa meille. Joskus elämässä on niin, että pimeys tuntuu painavana eikä valonsädettä näy. Vastoinkäymiset ovat peittäneet maiseman. Silloin on hyväksi muistuttaa mieleen tämä Jumalan kaikkein ensimmäisin ajatus: Minä teen valon. Hyvin tavallinen kuvaus vastoinkäymisissä on sanoa: tunnelin päässä näkyy jo valoa. Kajastus näkyy lupauksen lailla. 

Meillä suomalaisilla on muiden pohjoisen pallonpuoliskon asukkaiden kanssa etuoikeus nähdä, mitä on valo pimeydessä: sehän on lumi. Tänä talvena Jumalan kaikista luomistöistä lumi on puhutellut minua eniten. Kävin vuodenvaihteessa Alavudella vihkimässä. Ajoin Tampereelta kohti Alavutta maisemassa, jossa ei ollut mitään muuta kuin metsää ja lunta. Paikkojen nimet, nopeusrajoitukset ja teiden numerot olivat peittyneet lumeen. Tiesin, että tätä matkaa kestää noin sadan kilometrin verran. Mutta tästä tietoisuudesta huolimatta hätäännyin. Missä minä olen? Onko minua oikeasti olemassa? Olenko minä olemassa vain maisemakortissa? Sitten näkyi tienviitta Virrat 17 km. Olen minä sentään olemassa ja vieläpä kartalla! Jumala puhuttelee meitä luomistekojensa kautta. Tämän päivän aihe antaa erityisesti aihetta kiittää valosta.

Kynttilänpäivän valo liittyy erityisesti Jumalan toiseen hyvään lahjaan, toisenlaiseen valoon kuin ovat aurinko, kuu, tähdet ja lumi. Kynttilänpäivän evankeliumissa vanha pappi Simeon kiitti vauvasta, jossa hän näki Jumalan erityisen valon syntyneen maailmaan. On kyse Jeesuksesta. Aikuinen Jeesus sanoi opetuslapsille: ”Minä olen maailman valo. Joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valo.” Jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan meillä Suomessa on ollut tapana antaa kastetulle seurakunnan lahjana oma kastekynttilä, jonka muistolauseena nämä Jeesuksen sanat ovat. Kastekynttilä on paitsi kasteen muistopäivän ja nimi- ja syntymäpäivän juhlamerkki myös muistutus siitä, että kaikki Jeesuksen seuraan kastetut on kutsuttu elämään valossa. Päivän epistolassa asia ilmaistaan näin: ”Jumala, joka sanoi: Tulkoon pimeyteen valo, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.” Me olemme täällä kirkossa opettelemassa tuntemaan Jumalan valoa.

Mitä valossa eläminen sitten voisi olla? Johanneksen ensimmäisen kirjeen kirjoittaja sanoo näin: ”Käsky, jonka teille kirjoitan, on uusi: nyt se on toteutunut hänessä ja teissä, sillä pimeys hälvenee ja tosi valo loistaa jo. Joka väittää olevansa valossa mutta vihaa veljeään, on yhä pimeydessä.” ”Joka rakastaa veljeään, pysyy valossa...” Johanneksen kirjeessä muistutellaan mieleen Kainin ja Abelin tarinaa vanhasta testamentista. Ihmisten keskinäinen viha voi mennä näin pitkälle kuin Kainin ja Abelin kohdalla meni: veljesmurhaan saakka. Eräs runoilija kirjoittaa: ”Vaikeinta on itsensä kanssa, toiseksi vaikeinta toisen. Kaikkein vaikeinta ystävän kanssa, josta on tullut vihollinen.”

Älä vihaa vaan rakasta; tämä on valon polku. Mitä muita valossa vaeltamisen polkuja on? Joka pettää ystävänsä, on yhä pimeydessä. Joka vihaa vanhempiaan on yhä pimeydessä. Joka puhuu valheita toisista on yhä pimeydessä. Joka himoitsee toisen omaa itselleen on yhä pimeydessä. Joka varastaa on yhä pimeydessä. Joka halveksii Jumalaa on yhä pimeydessä. Joka luulee olevansa Jumalan vertainen on yhä pimeydessä. – Tunnistat varmaan näiden lauseiden takaa kymmenen käskyä. Pimeyden tekojen löytäminen ei ole ollenkaan vaikeaa, kun katsoo omaa elämäänsä ja läheisten elämää. Samaisessa Johanneksen kirjeessä kuitenkin muistutetaan siitä, että Kristuksen kasvot säteilevät katsoessaan meitä. Hän on Jumalan valo, joka on tullut maailmaan tekemään todelliseksi Jumalan armon ja rakkauden.

Johanneksen kirjeessä sanotaan myös: ”Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” Valossa vaeltamisen tärkeä puoli on siinä, että valo paljastaa pimeyden teot. Valossa on mahdollista nähdä, mikä on oikein ja mikä väärin. Valossa vaeltaminen kysyy rohkeutta. Pelkurit pysyvät pimeän puolella, etteivät omien tekojen jäljet näkyisi ja pelottaisi. Ettei tarvitsisi nöyrtyä anteeksipyytäjän paikalle. Meitä kannustetaan luottamukseen, rohkeuteen ja valossa vaeltamiseen!

Luen tähän saarnan loppuun runon, jossa elämän raadollisuus kuvastuu valossa vaeltavan tunnoissa. Ollaan oikealla tiellä, valon tiellä, vaikka ei tunnu hyvältä. Runon on kirjoittanut Erkki Leminen, maallikkosaarnamies, joka on puhunut paljon seuroissa ja kirjoittanut puheita ja runoja.

Sateen liottama, tuulen pieksämä, myrskyn repimä linnunpelätin seisoo keppi jalassaan mansikkamaan keskellä, suorittaen tehtäväänsä, karkottamista. Turmeluksen vioittama, pirun pieksemä, elämän repimä saarnamies seisoo ihmisten keskellä suorittaen tehtäväänsä, kutsumista. Repaleisia molemmat, suorina seisovat paikallaan, kun on ryysyjen sisällä risti.

Elina Rajala