Saarna 31.1.

Ansioton Rakkaus Meidän osaksemme

Matt. 20:1-16
 

Maan päällä kiersi huhu. Oliko Jumala todella antanut ihmisille mahdollisuuden määrittää mitä ja millainen armo olisi? Asiaan tartuttiin ja koottiin yhteen ihmiskunnan viisaimmat miettimään, millainen tehtävä ehdotus olisi. Ajatuksia sinkoili ilmassa. Yksi ehdotti, että mietittäisiin, millaisin ehdoin armon saisi. Toisella oli jo selvä lista siitä, millaiset ihmiset jätettäisiin ulkopuolelle. Välillä keskustelu yltyi jo melkein riidan partaalle. Lopulta samaa mieltä oltiin siitä, että armon saannilla täytyisi olla jonkinlaiset minimivaatimukset, jotka täytettyään ihminen olisi oikeutettu armoon.

Listasta tuli pitkä, sillä jokainen halusi oman määritelmänsä mukaan. Listaan tuli mm. rikkomusten sovittaminen, oma halu olla armon arvoinen, halu käyttäytyä hyvin tai paremmin lähimmäisiä kohtaan sekä kunnioitus Jumalaa ja elämää kohtaan. Lopputuloksena saatiin armo, jonka määritelmä oli: ANSAITTU ARMO. Ihmiset olivat tyytyväisiä työnsä tulokseen.

Millaiseksi elämä muodostui tällaisen armon kanssa?

Kaikille jaettiin pienet siniset vihkot, johon jokaisen tuli merkitä asiat, joiden arveli vaikuttavan armon saantiin myönteisesti. Pian ihmiset alkoivat vertailla vihkojaan. Naapurin vihko näytti paljon täydemmältä kuin oma. Liekö tuo edes tehnyt tuota kaikkea? Kateus, kyräily ja kilpailu alkoivat täyttää ihmisten maailmaa. Naapurit, ystävät ja sukulaiset olivat riidoissa keskenään, koska jokaisella oli jotakin sanottavaa toisen ansiolistasta. Ja hyvistä töistäkin tuli jatkuvasti riitaa. Mikä hyväksyttäisiin mukaan ja mikä ei? Saiko naapurin auttamisesta enemmän pisteitä kuin Raamatun lukemisesta tai rukouksesta?

Pian maailma oli täynnä surullisia ja yksinäisiä ihmisiä. Ansaittava armo oli onnistunut kehittämään oman armottoman maailman.

Päivän evankeliumissa Jeesus esittää vertauksen viinitarhan työmiehistä. Vertaus on avaamassa kertomuksia, jotka on sijoitettu Matteuksen evankeliumissa juuri sen edelle. Vertausta edeltää kuvaus siitä, kuinka Jeesuksen luo tuotiin lapsia ja hän siunasi heitä. Samoin päivän evankeliumia edeltää kertomus rikkaasta miehestä sekä kuvaus siitä, kuinka Pietari tulee kyselemään Jeesukselta opetuslasten kohtalosta: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?” Jeesuksen vastauksen loppu: ”Monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä”, kaipaa selvennystä. Vertaus viinitarhan työmiehistä on avaamassa tuota Jeesuksen hämmentävää lausahdusta. Aivan kuten päivän evankeliumia edeltävät kuvaukset, myös tämä vertaus herättelee meitä huomaamaan, kuinka Jeesus jälleen kääntää päälaelleen yleisesti vallalla olevat normit ja käyttäytymismallit, ja laittaa koetukselle käsityksemme oikeudenmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta.

”Olepas nyt kiltisti, niin joulupukki voi tuoda lahjoja,” Tuon tutun lausahduksen sen eri muodoissaan sai varmasti moni lapsi kuulla viime joulunkin alla, kun känkkäränkkä oli vierailulla. Tuhannet koululaiset ahkeroivat koulunpenkeillä metsästäen hyviä arvosanoja, samalla janoten opettajien, oppilastovereiden, ja kenties joskus myös vanhempiensa arvostusta ja hyväksyntää koulumenestyksensä avulla. Ja jo Raamatun alkulehdilläkin sanotaan, että : ”Kovalla työllä sinun on hankittava elantosi niin kauan kuin elät.”

Jotenkin tuntuu, että meihin ihmisiin on jo valmiiksi ”sisäänkirjoitettu” sääntö, jonka mukaan se, että olen hyväksytty tässä yhteiskunnassa ja toisten ihmisten silmissä, on jollain tapaa ansaittava. Tämä kaipuu siihen, että minut hyväksytään, on meihin istutettu, ja se väistämättä ohjaa olemistamme ja sitä, miten toimimme tässä yhteiskunnassa ja toisten ihmisten kanssa.

Ymmärrämme sen, että yhteiskuntamme ei voisi toimia ilman yhteisiä pelisääntöjä, joihin kuuluu myös erilaiset vaatimukset. Maallinen elämä ja toisten ihmisten kanssa toimiminen edellyttää oikeudenmukaisuutta ja tasapuolisuutta. Jos sosiaalisen elämämme perustana olisi kaikille kuuluva armo, se romahduttaisi työelämän, lainsäädännön ja hallinnon. Maallisen, ihmisten välisen elämän on pakko nojata enemmän totuuteen kuin armoon.

Meihin sisäänrakennettu ajattelumalli siitä, että meidän on ansaittava paikkamme tässä maailmassa tavalla tai toisella, värittää helposti myös suhdettamme ja suhtautumistamme Jumalaan. Saatamme ehkä aavistaa jotain siitä, että Jumala on toisenlainen, Jumala on armon Jumala, mutta alitajuisesti yritämme Hänenkin edessään olla parempia tai pyhempiä kuin olemmekaan – yritämme ansaita Hänen hyväksyntäänsä ja rakkauttaan.

Eräs kristitty ystävä kertoi, kuinka hänen veljensä on ollut aina kova tekemään työtä. Tämän veljen on hyvin vaikea ymmärtää kristinuskon sanomaa siitä, että jotain voisi saada ilmaiseksi, ilman omaa ansiota. Uskon, että tämä kokemus on totta myös monen muun kohdalla. Ja kuitenkin on niin, että Jumalan rakkaus meitä ihmisiä kohtaan näyttäytyy Raamatussa juuri toisenlaisena kuin mitä ehkä ennalta olettaisimme. Tai ainakin toisenlaisena kuin meidän ihmisten rakkaus toisiamme kohtaan.

Ihmisen rakkaus kohdistuu luonnostaan jo olemassa olevaan hyvään ja kauniiseen. Jumalan rakkaus puolestaan kohdistuu siihen, mikä on itsessään tyhjää ja ei-mitään, ja luo siitä jotakin – vuodattaa ja jakaa sille hyvää. Ilman Jumalaa ja hänen rakkauttaan ei olisi mitään, ei meitä, eikä koko luomakuntaa. Niin kuin Jumala on luonut tyhjästä kaiken sen kauniin, mitä näemme ympärillämme, samalla tavalla hän rakkautensa avulla tekee meistä luoduistaan kauniita ja rakastettavia. Jumala, joka on rakkaus, on meidät luonut ja ympäröi meidät hyvyyksillään. Hänen silmissään olemme kauniita.

Vaikka toisaalta vierastamme armoa selviytymistaistelussamme arjen paineiden keskellä, taidamme kuitenkin itse kukin kaivata sisimmässämme sitä, että joku armahtaisi. Kaipaamme sitä, että joku antaisi luvan olla joskus heikko ja ottaisi pois erilaiset odotukset ja vaatimukset, joita ympäristö ja usein myös itse asetamme itsellemme. Toivomme sitä, että epäonnistumisemme unohdettaisiin.

Myös alun kertomuksen ihmiset huomasivat, että heidän luomassaan armottomassa maailmassa ei ollut hyvä olla – ihmiset olivat yksinäisiä ja surullisia. Heidän sisimmässään oli se sama kaipaus kuin meillä tänään täällä Marian kirkossa – kaipaus kohti armoa.

Tähän ihmisen kaipaukseen Jumala vastaa vuodattaessaan rakkautensa ja armonsa taivaasta tänne alas, meidän keskellemme, sinulle ja minulle. Tähän kaipaukseen Hän vastaa lähettäessään maailmaan Jeesuksen, oman Poikansa. Kun turvaudun uskossa Jumalaan ja hänen armoonsa, saan huomata, ettei lopultakaan ole kyse minusta ja minun ansioistani, vaan kokonaan Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta minua kohtaan. Tämän ymmärtäessäni minun on ehkä helpompi kohdata myös lähimmäiseni samalta tasolta itseni kanssa ja hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on – ilman ehtoja tai vaatimuksia. Tämän ymmärtäessäni minun on ehkä helpompi lähteä tekemään niitä hyviä tekojakin – olenhan vapaa toimimaan Jumalan tahdon mukaan itseni ja lähimmäisteni parhaaksi. En enää ansaitakseni Jumalan tai toisten ihmisten rakkautta ja hyväksyntää, vaan koska minua on ensin rakastettu.

Hanna Hietanen