Miten Jumala minua koskettaa
”Mitä ymmärsin, sit en tiedä….” ”Taas kaikki kauniit muistot” on kaunis joululaulu, jossa aikuinen ihminen muistelee lapsuuden joulukirkkomatkaa. Kirkon alttaritaulu, loistavat kynttilät ja äidin hellä syli lämmittävät muistelijan mielen. Ennen äidin syliin nukahtamista pieni lapsi tuntee syvää pyhyyden tuntoa. Mutta papin saarnasta ei jäänyt mitään ymmärrettävää mieleen. Vain pyhyyden tunto, jonka perimmäinen olemus jäi salaisuudeksi.
Pyhyyden tunto. Jumalan hellän ja turvallisen läsnäolon häivähdys. Sitähän minäkin – aikuinen edelleen kapiaan. Jumalan kosketusta – sitä kaipaan. Jumalan kosketus. Millainen se voisi olla. Millaisena minä sen toivoisin kohdalleni tulevan. Entä sinä. kaipaatko sinäkin Jumalan kosketusta. Millaista.
Minulle Jumalan kosketuksen ei tarvitsisi olla kovin suuri. Minulle riittäisi pieni sipaisu. oikeassa hetkessä, oikeaan paikkaan, hellästi ja varovaisesti , juuri ja juuri aistittavissa oleva pieni sipaisu. Nimenomaan pieni. Etten pelästyisi ja säikähtäisi. Ja vetäytyisi taas kuoreeni.
Elämä antaa meille joskus liian isoja asioita. Elämän kosketus on joskus liian raju. Se saattaa ravistella, se saattaa olla kuin isku, kipeää tekevä lyönti väärässä hetkessä väärään paikkaan. Joskus en tiedä, mistä elämän kipeät potkut ovat lähtöisin. Ovatko nekin Jumalan kosketuksia, vai eivätkö ole. Jospa elämä itsekseen niitä antaa. Lupaa kysymättä. Jumalalta kaipaisin toisenlaista otetta ja kosketusta.
Jouluna mielemme ja sielumme on tavanomaista herkemmässä tilassa. Mitään vuosittain toistuvaa juhlaa emme valmistele niin huolella kuin joulua. Jo joulun odotukseen kuuluu sydämen ja mielen varovaista avaamista. Kuuntelemme mielellämme joululauluja, joista aina vain syvimmin meitä koskettavat hengelliset, Jumalan salaisuutta ihmettelevät sanat ja sävelet. Ehkä olemme jollain lailla kaikki muuta aikaa valmiimpia myös tuntemaan Jumalan kosketuksen sielumme iholla. Jos vain Jumala meitä koskettaisi.
Jouluevankeliumissa on kyse maailmanhistorian suurimmasta ihmeestä. Koko tapahtuma, ja ennen kaikkea sen ydin, inkarnaatio = Jumalan ilmestyminen luomaansa maailmaan ihmisen hahmossa, on niin suuri salaisuus ja ihme, että sen äärelle on turha istahtaa ainoastaan järjen valoa etsien ja vaatien. Kyseessä on Jumalan kosketus, jonka vertaista maailman luomisen jälkeen ei ole tullut.
Kyseessä on niin suuri ja ihmismielelle käsittämätön salaisuus, että sen äärellä voi aivan turvallisesti vaikka pienen lapsen lailla nukahtaa. Aikuisena emme enää saa nukahtaa äidin syliin mutta Jumalan hellään syliin ehkä uskaltaisimme sen tehdä. Siihen ehkä mahtuisimme.
Kun pysähdyn jouluevankeliumin ääreen, ja katselen millä tavalla Jumala ketäkin silloin kosketti, niin mietin, että kenen kosketuksen haluaisin jakaa.
En kaipaa paimenten kokemusta. Heille Jumala ilmestyi niin yllättäen ja niin valtavalla voimalla, että nämä miehet pelästyivät. Heitä piti ensin rauhoitella, jotta he saisivat mielensä sen verran tyyntymään, että ymmärtäisivät Jumalan olevan nyt heidän keskellään. Tässä elämän vaiheessa en kaipaa Jumalalta noin raflaavaa kosketusta. Ehkä joskus nuorempana, kun malttamattomana kyselin Jumalalta näkyviä merkkejä hänen läsnäolostaan, ehkä silloin tuollainen ilmestyminen olisi minuun tehonnut. Nyt taitaisin sellaista, paimenten tavoin vähän pelästyä.
Mariaa Jumala kosketti jouluyönä monella tavalla. Maria oli varmasti hyvin väsynyt. Matka Betlehemiin, Jumalan ihmeen äärelle, oli raskas ja vaivanloinen. Väsymyksen lisäksi mieltä painoivat monenlaiset epävarmuutta aiheuttavat asiat: mistä saamme yösijan, miten synnytys sujuu, miten saan hoidettua lapsen noissa olosuhteissa, mitä Joosef tästä kaikesta oikein ajattelee … Jumala kohtasi Marian myös kivun kautta. Synnytys nuorelle Maria. tyttöselle on täytynyt olla rankka ja uuvuttava kokemus. Joskus elämän matka Jumalan kohtaamisen paikkaan ja hetkeen on meillekin raskas, kyllähän me sen tiedämme. Mutta kipujen ja huolien jälkeen Maria sai tuntea aivan toisenlaista Jumalan kosketusta. Jouluevankeliumista saamme lukea kuinka Maria löysi sisäisen tyyneyden ja antoi mielensä ja sielunsa levätä kokemansa ihmeen edessä. Raamattu kertoo: ”Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut ja tutkisteli sitä.” Olisiko Jumalan tapa koskettaa Maria sellainen, jota minä nyt kaipaisin. En oikein tiedä, eipä taida olla.
Käännän katseeni Joosefiin. Hänet jouluevankeliumi jättää paljolti omaan rauhaansa. Mutta siellä hän on. Joosef on hoitanut oman osansa. Hyvin vai huonosti, sitä emme tiedä. Joka tapauksessa hän on saattanut raskaana olevan rouvansa turvallisesti Betlehemiin ja saanut puhutuksi yösijan ja ehkä vähän ruokaakin väsymyksen torjumiseksi. Voi olla, että hän on vaivalloisella matkalla manannut alimpaan manalaan sekä Augustuksen että Quirinuksen, ehkä siinä on samassa tullut sanotuksi Mariallekin jokunen liian iso kirjain. Vastaavasti on mahdollista, että Mariakaan ei ole aivan sanattoman tyytyväinen ollut tallimajoitukseen. Yhtä kaikki. Tässä ollaan. Ja seimessä potkii ja ähisee potra poika ja Joosef on tyytyväinen kun isästäkään ei enää ole epäselvyyttä.
Joosefia Jumala kosketti aika arkisesti. Antoi tälle tehtävän olla isänä ja puolisona, mutta antoi myös jonkinlaisen sisäisen olon siitä, että tässä kaikessa on Jumala vakaasti mukana. Johdatuksen alla ollaan.
Olisiko Joosefin kokemus minulle riittävä tai minua puhutteleva. Ei oikein sekään. Kyllä minua siinä se arjen keskelle tuleminen miellyttää mutta koen jääväni tuollaisessa vähän ulkopuoliseksi.
Käykö nyt niin, että joulun sanomassa Jumala ei minua haluakaan jostain syystä koskettaa. Vaikka kaipuuni ja ikäväni on todellinen. Ainakin toivoisin siihen jonkinlaista vastausta.
Onko minulle varattuna mitään paikkaa, missä voisin ihmetellä Jumalan ilmestymistä. Katson vielä kerran jouluevankeliumia. Antaisiko Jumala sieltä jotain merkkiä siitä, missä hänet voisi löytää ja kohdata. Eikös siellä muuten puhuttu jossain kohtaa jostain merkistäkin? Missäs se nyt olikaan?
Tuossa. Tuossa se on. Enkelien ohjeissa paimenille: ”Tämä on teille merkkinä: (siinä se siis on, merkki!) te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.”
Merkki siis on. Ja se on lapsi. Lapsi. Onko lapsi siis Jumalan merkki. Ja olisiko tässä merkki minullekin! Menen siis mielessäni Betlehemin seimelle. Tosiaan. Siellä pötköttää lapsi. Ihan tavallinen poikalapsi. Ei sädekehää pään päällä. Eikä se edes hymyile. Vääntelehtii – ilmeisesti sillä on vatsavaivoja. Lapsi. Mutta jotain ihmeellistä siinä on. Jotain jumalallista. Jotain pyhää. Enemmän kuin meissä aikuisissa.
Jään mietteisiini. Olen ihmeissäni. Miksi Jumala, joka sentään on maailmankaikkeuden Luoja ja ylläpitäjä, haluaa ilmestyä minulle ja kaikille muille rakastamilleen ihmisille lapsen hahmossa. Minulla olisi ollut Jumalalle aika monta, paljon vakuuttavampaa tapaa, jolla olisi voinut maailmaan ilmestyä. Mutta Jumala valitsi lapsen. Mietin ja mietin. Mutta en ymmärrä. Pääni on entistä sekaisemmin, kun muistan kuinka vähäarvoisia lapset olivat tuohon aikaan. Herodeksen lapsimurhat eivät olleet millään tavalla tavattomia, vaan sellaista tapahtui. Lapsia katosi tai heitä ei vaan syntymän jälkeen ollutkaan. Ja sellaisen, oman aikansa vähäpätöisyyden Jumala valitsi omaksi kuvakseen. Käsittämätöntä.
Jokin tässä minua koskettaa. Minuun tämä tehoaa. Mikä voisi koskettaa kömpelötunteista miestä enemmän kuin pieni lapsi. Hänessähän on elämä, tulevaisuus, toivo, rakkaus… kaikki se mitä kaipaan. Ehkä Jumala tahtoo, että me nykyistä enemmän ihmettelisimme lasta. Ketä tahansa lasta. Ehkä lapsessa näemme Jumalaa enemmän kuin missään muussa merkissä taivaan alla. Ehkä lapsi on Jumalan kuva. Ei siis Jumala ,mutta Jumalan heijastuma, merkki.
Mutta tämä Joulun Lapsi. Jo syntymästään alkaen Hän oli vielä enemmän kuin me ihmislapset. Siksi tähän Lapseen on syytä tutustua. Hänestä Jumala tekee meille Vapahtajan ja Pelastajan. Sitä jään ihmettelemään. Ja kiittämään. Ja uskomaan. Ja luottamaan.
Hyvää Joulua Ystäväni, kuulijani Jumalan Ihmeen ja kosketuksen äärellä.
Jari Pennanen
