Saarna 13.12.

Mies, joka menetti vankilassa entisen uskonsa

Matt. 11: 2-10

Adventtiaikana, Jeesuksen syntymäjuhlaa odotellessa kirkoissamme tuodaan saarnoissa esiin muutamia Jeesuksen elämään läheisesti liittyviä henkilöitä. Ensi pyhänä vuorossa on nuoripari Maria ja Joosef ja heidän vakava parisuhdeongelmansa.

Tänään meille esitellään Jeesuksen pikkuserkku äitinsä puolelta, eli Johannes, Sakariaan ja Elisabethin poika. Johanneksesta tuli aikuisena oman aikansa kylähullu, jota tultiin ihmettelemään matkojenkin takaa. Hänen poikkeava pukeutumistyylinsä, ruoka ja elintapatottumuksensa olivat outoja ja pelkoa herättäviä. En tiedä onko kyseessä Jumalan huumorintaju vai salattu viisaus, vai molemmat, mutta jostain syystä Jumala otti Johanneksen yhteistyökumppanikseen. Jumalalla on ollut aina taipumus tehdä yllättäviä ja rankkojakin siirtoja asioitaan järjestellessään.

Johannes Sakariaan poika, joka sai myöhemmin lisänimen Kastaja, oli tulisieluinen sanankäyttäjä. Hän ei herroja kumarrellut ja niinpä hänet lopulta vangittiin ja heitettiin Herodes Antippan vankityrmään odottamaan mestaustaan. Jeesus nosti Johannes Kastaja profeettojen joukkoon. Johannes Kastajan erityinen tehtävä oli tunnistaa Jeesus Jumalan lähettämäksi Messiaaksi. Hän on se kaveri, jonka sanoja mekin lainaamme joka pyhä täällä kirkossa ehtoollismessussa. Johannes nimittäin tervehti Jeesusta Jumalan Karitsana, joka ottaa pois maailman synnin.

”Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin” Tämä tuttu ehtoollisylistyslaulu, johon pian saamme kaikki yhdessä yhtyä, on kauneudessaan häikäisevä. Se puhuttelee syvästi syntitaakastaan tietoista ja siitä kärsivää ihmisparkaa. Minusta on jotenkin häkellyttävää, että nämä sanat on kristilliseen perinteeseemme tuonut oudosti käyttäytyvä ja raa´asta kielenkäytöstä tunnettu, suuri ja karvainen miehenköriläs. Se on oiva osoitus siitä, että meissä kaikissa kömpelösanaisissa miehissäkin elää oma herkkä ja kaunis puolemme. Mutta se on mielestäni osoitus myös siitä, että Jumala tuntee meidät miehetkin varsin hyvin ja hänellä on kyky ja voima saada meistä esiin näitä hyviä puolia.

Kovasti minua puhuttelee se, että Jumala todella kutsuu vierelleen ja tehtäviään toteuttamaan kaikenkarvaisia tyyppejä. Jeesushan jatkoi omassa elämässään samaa linjaa. Tietenkin, Jumalan Poika kun oli. Sellainen ukkojen kööri se oli opetuslastenkin joukko, kuin Jukolan villikarjut konsanaan.

Johannes Kastaja oli siis Jumalan mies, profeetta kuten Jeesus sanoi. Paitsi se, että Johannes ei ollut mikään salonkikelpoinen ja hyväkäytöksinen herrasmies, sen lisäksi minua hämmästyttää muuan toinen seikka tämän päivän evankeliumissa: Johanneksen kysymys opetuslapsilleen on yllättävä ja suorastaan outo.

Kuten jo on mainittu, Johannes tunnisti Jeesuksen Jumalan Pojaksi, Messiaaksi. Jeesuksesta Johannes saarnasi ja vaahtosi suu vaahdossa silmät leiskuen ja julisti selkeästi, että nyt Jeesuksessa Jumalan valtakunta on tullut koko kansan keskelle. Tehkää siis pikaisesti parannus, jättäkää syntikuormanne Jeesuksen harteille ja käykää vihdoinkin elämään iloista Jumalan lapsen elämää. Tästä Johanneksen saarnasta hän tuli tunnetuksi ja näihin näkymiin luotti myös Johanneksen ympärillä parveileva tämän oma opetuslapsijoukkonsa. Kaikki oli selvää ja varmaa. Mutta mitä tapahtui Johannekselle kun hänen tiensä vei vankityrmään! Mitä tapahtui vahvalle ja väkevälle Johannekselle, kun vankityrmän ovi ikävästi hänen perässään kolahti. Ja mitä tapahtui Johanneksen uskolle ! Annetaanpa Matteuksen kertoa: ”Hän lähetti opetuslapsensa kysymään: Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?”

Mihin katosi väkevän Jumalan miehen usko ykskaks. Hän oli saanut Jumalalta enemmän kuin moni muu on saanut tai tulee saamaan. Hän oli saanut omin silmin nähdä Jumalan Pojan. Hän oli omin korvin kuullut Jumalan äänen taivaasta: ”Tämä on minun rakas Poikani…” Hän oli kastanut Jeesuksen ja hän oli kaiken kansan kuullen sanonut tuon kauneimman uskontunnustuksen, mitä kristikunta edelleen sydämessään ja huulillaan kantaa: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin”.

Mihin kompastui Johannes Kastajan usko. Mihin se hävisi. Kuulkaa, ei tässä ole loppujen lopuksi mitään ihmeteltävää. Ei tässä ole tapahtunut yhtään mitään sellaista, mitä me emme jo tietäisi. Johannes Kastaja oli ihminen. Hän oli mies. Ei yhtään sen enempää. Johannekselle kävi ihan samalla tavalla kuin kelle tahansa meistä. Kun elämässä tulee tarpeeksi isoja vastoinkäymisiä, niin tyypillinen kysymyshän meilläkin on: missä Jumala nyt olet. Miksi et auta. Miksi et kuule huutoani. Oletko sinä minun Jumalani, jos ja kun et näytä sitä.

Miten lohduttavaa on jälleen kerran huomata, että usko ja luottamus Jumalan johdatukseen ja siunaavaan läsnäoloon on jokaisella koetuksella. Joillakin ihmisillä ajoittain, silloin tällöin, joillain harvemmin, jotkut taas kipuilevat tämän kysymyksen kanssa jatkuvasti. Ja siinä ei ole mitään outoa tai kummallista. Uskon epävarmuus ja kaipuu ja jatkuva ikävä ei tee meistä Jumalan silmissä millään lailla huonompia tai syntisempiä tai ei-uskovia.

Opettavaisena pidän tässä Johannes Kastajan tapauksessa sitä, että tämän epäuskonsa Johannes kävi läpi reilusti Jumalan kanssa. Hän kääntyi suoraan Jeesuksen puoleen ja kysyi häpeilemättä, kuka sinä oikein olet, kun tässä alkaa jo uskokin pettää. Raamattu opettaa meille Johanneksen kautta, että kaikki uskoon liittyvät asiat, varmuuden hetket, epäilyksen hetket, kaikki, voi käydä rauhassa Jumalan kanssa läpi, esim. rukouksessa ja mietiskelyssä, sielunhoidollisissa keskusteluissa toisen kristityn kanssa.

Jeesuksen vastaus Johannekselle on merkillepantava. Se on jotenkin taas Jumalan toimintatavalle tyypillistä. Uskoon kuuluu salaisuus. Sitä ei voi avata täydellisesti. Usko ei ole tietämistä vaan luottamista siihen mitä emme näe vaan mitä toivomme. Jeesus ei vastannut Johannekselle suoraan. Hän ei kiellä eikä myönnä. Vakuuttelun ja ympäripuhumisen sijasta Jeesus lähetti Johannekselle tuoreen raportin siitä, mitä on tapahtumassa, mitä opetuslapset näkevät ja kuulevat: ” sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.”

Näistä merkeistä Johanneksen piti itse vetää johtopäätöksensä. Jos nämä merkit eivät Johannekselle riitä, sille Jeesus ei voinut eikä halunut tehdä mitään. Johanneksen on itse oivallettava, mistä on kysymys.

Näin Jumala toimii. Hän ei pakota ketään uskoon. Itse asiassa se onkin mahdotonta. Tiedän, että tätä meidän luterilaista kirkkoamme joskus arvostellaan siitä, että se antaa ihmisille liikaa vapautta omassa uskossaan. Meille ei ole tyypillistä kiihkoilu ja uskoon käännyttäminen. Kirkon tehtävänä on olla uskollinen Herransa esimerkille ja yksinkertaisesti ja totuudenmukaisesti vain kertoa, missä ja milloin Jumala toimii.

Kirkko on Herralleen uskollinen niin kauan kun sen merkkinä on ilosanoman eli syntien anteeksiantamisen armon julistaminen kaikille syntisille ja rakkaudentekojen jakaminen kaikille köyhille ja syrjityille. Tästä tehtävästä nousee Jumalan läsnäolon merkit tänä päivänä. Kirkon eri työmuodoissa heijastuu siis kirkon Herran tahto. Ja jokainen, joka näiden armonmerkkien piiriin uskaltaa, voi Johanneksen tavoin, oman epäuskonkin keskellä luottaa ja nähdä: Herra on keskellämme. Hän toimii ja hänen armonsa ja rakkautensa ympäröi minutkin syntisen, uskon ikävässä ja kaipuussa kamppailevan Jumalan lapsen.

Joulu ja sen sanoma on yksi kristikunnan merkki siitä, että Jumalan valtakunta todella murtautuu arkemme keskelle. Joulu on Jumalan merkeistä suurimpia. Siksi Joulu on kirkolle otollista aikaa. Joulun Lapsesta on saarnattava kaikille ja kaikkialla. Kuuntele sinäkin sitä ja anna sen vahvistaa uskoasi.

Jari Pennanen