Saarna 6.12.

Sankarisuru

Joh. 8: 31-36

Talvisota. Kotirintaman tunnot, kun sankarivainajia saatettiin valkoarkuissaan kotoisen rauhan kalmiston lepoon. Tuntojemme tulkkina on kaustislainen maanviljelijä ja kansanpelimanni Wiljami Niittykoski ja hänen talvisodan aikana sanoittamansa sävellys “Sankarisuru”.

Silloin kyseltiin: “Oi isänmaa, oi synnyinmaa, kuin paljon vaaditkaan sun vapautesi lunnaiksi nuoruutta uljainpaa.” Silloin isänmaa itki sankarpoikiaan ja teki kunniaa. “Levätkää urhot rauhassa mullassa vapaan maan. Ei veriuhri kallehin unhoitu milloinkaan.” Usko vapaaseen isänmaahan oli luja. Kunnia kuului heille, jotka antoivat uhreista suurimman, oman henkensä.

Eivät nuoret soturit - ja nyt puhun myös teistä, sotiemme veteraanit - eivät he varmastikaan tiedostaneet sankaruuttaan taistelujen melskeessä. Heidän raskas ja uuvuttava tehtävänsä oli estää vihollisen eteneminen. Eivät he olleet tavoittelemassa sankaruutta, vaan turvaamassa maamme vielä niin kovin nuorta itsenäisyyttä. Ajatus sankaruudesta avautuu vasta sitten, kun kaikki on ohi ja on aikaa miettiä sitä, missä on ollut mukana ja mitä on joutunut kestämään. Ja silloinkaan soturi itse ei sovita sankarin viittaa harteilleen, vaan sen tekevät muut. Muut tunnistavat ja tunnustavat sankaruuden. Sankaruus kuuluu veriuhrinsa antaneiden aseveljien lisäksi myös teille, sotiemme veteraanit. Te kannatte itsessänne yhteisiä arpiamme. Teille me teemme kunniaa.

Talvisota, venäläisille tuntemattomaksi jäänyt rajakahakka, oli meille suomalaisille suuri torjuntavoitto. Se oli ihme, sillä niin valtava epäsuhta oli miesvahvuudessa ja sotamateriaalin määrässä. Ihmeen toteuttamiseen tarvittiin nuoria sotureita, kotirintaman vankkumaton tuki ja talvisodan henki. Kaikkia yhdistävä henki syntyi, sitä ei luomalla luotu. Arvot, joiden puolesta taisteltiin, muuntuivat yhteiseksi voimaksi. Siinä ja Jumalassa oli pelastuksemme itsenäisenä kansakuntana.

Maamme on vapaa, mutta olemmeko me vapaita, todella vapaita? Tämä on meidän kysymyksemme nyt, rauhan aikana - sama ihmettelevä kysymys, jonka juutalaiset esittivät Jeesukselle: “Kuinka voit sanoa, että meistä tulee vapaita?” Puhuessaan vapaudesta Jeesus avasi näköalan ihmisen sisäiseen vapauteen. Ulkoisten taistelujen ja vapauden lisäksi ovat myös sisäinen taistelu ja vapaus. Taistelu meistä ja meissä jatkuu. Se laantuu vasta sitten, kun olemme löytäneet rauhan Kristuksessa Jeesuksessa. Tämän rauhan ja vapauden äärelle hän meitä tänäänkin haluaa johdattaa.

Kaiken lähtökohta on usko - tuo usko, jota niin monissa taisteluissa koetellaan. Kun me uskomme Jeesukseen Jumalan Poikana, hän lahjoittaa meille vapauden ja syvimmän, sisäisen rauhan. Hän, Vapahtaja, on omalla uhrikuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittanut synnin, kuoleman ja pahan vallat. Ne eivät voi saada meitä valtaansa, jos me uskomme häneen, Jumalan Poikaan, ja kuulumme hänelle. “Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita”, vakuuttaa Jeesus omilleen.

Sota karisti nuoruuden. Maailma ei ollutkaan sellainen, mikä sen olisi pitänyt olla. Sota avasi silmät näkemään maailma vallanhimon ja epäoikeudenmukaisuuden tyyssijana. Totuus ihmisestä teki kipeää. Niinpä Jeesus tarjoaa meille toisen vaihtoehdon, oman totuutensa, Jumalan totuuden. Hän, Kristus, on totuus. Hänessä Jumalan armo ja totuus ovat tulleet keskellemme. Jos me pysymme uskollisina hänelle ja hänen sanalleen, totuus ihmisestä Jumalan kuvana ja kaltaisena avautuu meille. Me löydämme todellisen ihmisyytemme, sen ihmisyyden, joka meille luomisen ihmeessä on lahjoitettu. Saamme uuden elämän, elämän joka ei pääty kuolemaan. Totuuden tunteminen johtaa vapauteen. Tätä vaputta ei kukaan voi riistää meiltä pois.

Rukous on tie totuuden äärelle. Sotien aikana rukoiltiin paljon, niin rintamalla kuin rintamalinjojen takana. Sodat kestettiin rukouksen suojassa, vaikka kukaan ei säästynyt menetyksiltä ja kärsimyksiltä. Loppuun asti rukoiltiin sen puolesta, että Jumala varjelisi maatamme sen ahdingossa. Jumala varjeli. Rukous auttoi jaksamaan. Miksi emme siis jatkaisi rukousta ja rukouksessa kiittäisi Jumalaa siitä, että saamme tässäkin messussa olla hänen edessään ja hänen kanssaan? 70 vuotta sitten meillä suomalaisilla ei ollut mahdollisuutta viettää juhlien itsenäisyyspäiväämme. Se kului taisteluissa ja työtä tehden. Nyt meille tämä mahdollisuus on suotu, jälleen kerran. Juhla-ateria odottaa edessämme, Herran Pyhä Ehtoollinen. Siinä Jeesus antaa meille itsensä. Hän antaa synnit anteeksi ja lahjoittaa sisimpäämme rauhan. Saamme liittyä hänen voittosaattoonsa.

Voiko olla suurempaa kuin elää Jeesuksen omana vapaassa isänmaassa sydän ja tunto vapaina? Eikö tässä ole itsenäisyyspäivän keskeisin ja sykähdyttävin sanoma?

Hannu Pekkala