Saarna 15.11.

Valvo - elä elämääsi levollisesti jumalaan luottaen

Matt. 24:36-44
 

”Milloin te mielettömät tulette järkiinne?
Te tyhmistä tyhmimmät! Miettikää vähän”

Täytyy sanoa, että kirkkovuoden aikana harvoin vastaamme tulee yhtä tylyjä sanoja ja ajatuksia kuin tämän päivän Raamatun teksteissä.

Näitä tekstejä lukiessamme, mietimme pappi-Hannan kanssa sitä, kuinka moni seurakuntalainen poistuu kirkosta, kuultuaan nuo psalmin väkevät moitteen sanat. Aika harvat tähän mennessä, täytyy sanoa.

Yhtä tylyllä linjalla jatkaa Paavali kirjeessään Tessalonikin seurakunnalle: ”tuho kohtaa heidät äkkiarvaamatta - eivätkä he pääse pakoon”. Eikä Herrammekaan säästä meitä tiukoilla sanoillaan: ”kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään”.

Eteemme piirretään melkoisia tuhon kuvia, eikä meille totisesti hymistellä: johan tässä rovastinkin paksua nahkaa pistelee!

Mutta eipä päivän aihekaan ole niitä kaikkein helpoimpia. Vietämmehän tänään kirkkovuoden toiseksi viimeistä sunnuntaina – ensi sunnuntaina on Tuomiosunnuntai. Teemme siis matkaa kohti viimeistä tuomiota – ei kai sinne niin helppoa ole matkata, eihän?

Ehkä on syytä ottaa opiksi psalmin sanoista ja todeta: Mietitään vähän!

Tämän päivän Raamatun sanat kehottavat meidät miettimään elämän tapaamme kahdella tasolla: toisaalta meitä muistetaan elämästä tässä ja nyt, tässä maailmassa ja sen lain alaisuuksien alla, toisaalta meitä kehotetaan muistamaan iankaikkista elämää, elämää Jumalan valtakunnassa.

Näiden kahden keskellä, ajallisen ja iankaikkisen elämän ristipaineessa ja niiden välissä joudumme aina elämään. Meidän tulee ensinnäkin elää aina tässä maailmassa jalat tukevasti maan kamaralla – se on välttämätöntä. Ja meidän tulee toiseksi aina elää tulevassa maailmassa sydän lujasti ankkuroituneena Jumalan valtakuntaan – se on yhtä välttämätöntä. Kumpaakaan emme saa vähätellä, kumpaakaan emme saa unohtaa.

Ja sepä ei olekaan helppoa: kuinka usein sitä onkaan löytänyt itsensä siitä, että sydän on kiintynyt aivan liikaa tähän näkyvään konkreettiseen maailmaan:

kun viime vuonna täytin 50 vuotta, oli perheeni järjestänyt minulle varsinaisen yllätyksen. Välttääkseni kaikki ylläribileet, olin etukäteen ilmoittanut, etten vietä syntymäpäivääni, mutta perheeni, läheiseni saavat tulla meille kahville. Pannu on kuumana, kakkua on pöydässä – saa tulla jos haluaa. Näin kierosti olin päättänyt ohittaa päivänä ja mahdolliset yllärit - aika ovelasti ajateltu, vaikka itse sanonkin.

Kun sovittu kahvittelupäivä koitti, ympärilläni oli perin hiljaista. Tuona aamuna vaimoni vahti jokaista askeltani, kunnes poikani ja vävypoikani päräyttivät pihaan – Porschella. Siinä meidän pihassa seisoi hopean värinen avo-Porsche – wau!

Poikani oli vuokrannut sen isälleen vuorokaudeksi käyttöön ja ne kahvit oli sittenkin sovittu juotavaksi, mutta ei meillä, vaan Helsingissä, jonne perheeni ja lähimmät ystäväni kokoontuivat.

Ja niin sain kömpiä Porschen rattiin – uskotteko että oli hienoa! Niin hienoa, että just pääsi unohtumaan koko Taivaan valtakunta. Muriseva moottori, kehräävä kone, suvituulen leikki harvenevilla hapsillani, laskevan auringon kilo – voiko elämässä olla mitään hienompaa kuin huristaa avo-Porschella kaulaliina hulmuten?!

Rovasti ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta kuin tuon upean saksalaisen ajokin lumoavat ääriviivat – wau!

Mieleen kylläkin nousi vanha juttu moottoripyöräilyn maailmanmestari Jarno Saarisesta, yhdestä nuoruusvuosien ihanteista. Jarnohan kuoli 73 Monzan ajoissa. Hän kuolemansa jälkeen kerrottiin juttua Saarisesta Taivaan portilla. Saapuessaan Taivaan portille ja kohdatessaan pyhän Pietarin, ”Paroni” esittäytyi: ”Olen Jarno Saarinen, suomalainen moottoripyöräilyn maailmanmestari”, ja kysyi kohteliaasti ”pääsenkö peremmälle?” Pietari vilkaisi papereitaan ja totesi: ”Kyllä vaan, käy peremmälle – mutta tuo moottoripyörä pitää kyllä jättää ulos. Taivas on rauhan tyyssija”. ”Mutta, mutta, mitä ihmeen tekemistä minulla täällä on iäisyyden ajaksi ilman moottoripyörää? Olen aina ajanut, rakastan moottori-pyöräilyä!” ”Sorry vaan, mutta se ei todellakaan käy”, sanoi Pietari. Mutta juuri silloin heidän ohitseen liukui taivaallisesti upea Honda Gold Wing ja leppoisa ajoviima pöllytti ajajan kaapua. ”Mutta ajaahan tuokin täällä”, totesi Saarinen. ”Ai tuo – no se on Isännän Poika ja saa tehdä mitä haluaa”, tuumaili Pietari.

Ei saanut Saarinen moottoripyöräänsä sisälle Taivaan valtakuntaan, mutta se hopean värinen Porsche olisi vanhalle rovastille oiva kulkupeli myös Taivaan kultaisilla baanoilla, eikö totta? Mutta tänne sekin taitaa jäädä – maallista mammonaa kun on.

Tai kun eilen illalla olemme hikisin kourin puristaneet omaa lotto-kuponkiamme rukoillen paria miljoonaa extraa omalle tilille, mieleen ei ehkä ihan ensimmäisenä noussut Jumalan valtakunta. Mielessä taisi jälleen pyöriä taas se hopeinen Porsche ja kuola tippui rovastin suupielestä lipereille.

Niin, tähän maailmaan on perin helppo kiintyä – tähän katoavaan, väliaikaiseen, usein vain hetken huumaa tarjoavaan maailmaan. Se Porschekin oli vain päivän huuma – kohta se ei enää seissyt pihassamme. Mutta pääsinpä sillä pari kertaa kiertämään tuon Raatihuoneen ympäri – wau!

Niin, tämä maailma on meille välttämätön. Tämän maailman puolesta meidän tulee tehdä työtä. Tätä maailmaa meidän tulee rakentaa niin, että se tarjoaa hyvän paikan elää jokaiselle ihmiselle.

Mutta tähän maailmaan emme saa kiintyä niin, että luulemme sen olevan kaikki kaikessa.

Tämä on katoava maailma. Tämä minun elämäni on vain katoava hetki – sen jo tällainen 50 vuotiaskin alkaa oivaltaa, takana kun on jo pitempi tie kuin edessä. Jos saan elää yhtä pitkään kuin edesmennyt isäni, edessäni on 30 vuotta. Silloinkin takanani on jo 2/3 osaa matkasta. Niin aika juoksee. Vaikka sitä ei rippikoululaisena itse istuessani täällä Marian kirkossa millään uskonut, että elämä olisi näin lyhyt pyrähdys syntymäparkaisun ja kuolon huokaisun välissä – todella lyhyt.

Mutta pitäisikö sitä sitten olla jotenkin ahdistunut tässä tilanteessa? Ei.

Sillä meillä ei ole mitään syytä epätoivoon, eikä ahdistukseenkaan elämän katoavaisuuden edessä.

Ei, vaikka päivän tiukat Raamatun sanat meitä suorastaan soimaavat liiallisesta kiintymyksestä katoavaan maailmaan. Mikä on olennaista: se että tämä maailma ja meidän elämämme täällä ja tuleva maailma ja meidän elämämme siellä ovat yksi kokonaisuus – ja tämä kokonaisuus on aina Jumalan käsissä.

Tämä maailma on Jumalan maailma. Tuleva maailma on Jumalan maailma. Elinpä tai kuolinpa olen Jumalan käsissä.

Tähän meidän tulee luottaa ja uskoa. Ja juuri tästä luottamuksesta Jumalaan kaikessa ja kaikissa elämänvaiheissa päivän Raamatun sanat haluavat meitä muistuttaa. Meillä ei ole mitään syytä pitää kouristunein sormin kiinni tässä maailmasta, sillä meillä on edessämme uusi maailma, uusi elämä, joka kirkkaasti päihittää matkan tekomme täällä.

Kuljetaan rohkeasti ja toisiamme tukien ja rakastaen kohti ajan päätöstä – Herra on meidän kanssamme!
 

Juha Parjanen