Saarna 23.8.

Itsensä  tutkiminen

Matt 23:1-12
 

Työhaastattelussa kysytään lähes aina työnhakijalta, mitkä ovat tämän hyvät puolet ja vahvuudet ja mitkä taas ovat työnhakijan huonot puolet, ne asiat, joissa vielä täytyisi kehittyä. Työnhakija ei anna työhaastattelussa itsestään varmastikaan kovin hyvää kuvaa, jos hän kuvailee vain omia vahvuuksiaan ja niitä asioita, joissa hän on hyvä. Itse ainakaan en valitsisi työntekijäksi sellaista työnhakijaa, joka työhaastattelussa sanoo: ”Ei minussa ole mitään huonoja puolia.” Työnhakijan täytyy tunnistaa itsessään myös heikkoja puolia, asioita, jotka tuottavat hänelle vaikeuksia ja vaativat vielä harjoittelua.

Jokainen työnantaja varmasti haluaa yritykseensä töihin työntekijän, jolla on hyvä itsetunto. Ja hyvä itsetunto ei tarkoita sitä, että pitää itseään todella hyvänä ihmisenä, erehtymättömänä ja täydellisenä. Hyvä itsetunto pitää sisällään myös sen, että tuntee omat heikkoutensa ja vajavaisuutensa.

Mutta kuinka vaikeaa se onkaan! Miten onkin niin, että ihminen on aivan sokea omille heikkouksilleen? Toisten ihmisten virheet kyllä näkee hyvin, toisten ihmisten tekemisiä ja sanomisia on helppo arvioida, arvostella ja tuomita.

Ihmisellä tuntuu olevan valtava tarve saada tuntea itse olevansa hyvä ja viaton. Paha on jossain muualla, itseni ulkopuolella, syypää on aina jossain muualla. Tämä taipumus näkyy jo lapsissa. Olen huomannut, että kun oma lapseni on tehnyt jotain väärää, automaattinen ensireaktio minun siitä huomauttaessani on: ”Ei se ollut minun syyni!” Saattaapa lapsi jopa kieltää kaiken: ”En minä sitä tehnyt!” Tai ainakin lieventää asiaa: ”Se oli vahinko, en minä tahallani!” Selittelyjä ja syitä omalle väärälle käytökselle löytyy aina, niin lapsilta kuin aikuisiltakin. Vastuu omista teoista sysätään helposti toisille ihmisille tai syytetään olosuhteita.

”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä”, sanottiin päivän epistolatekstissä 1. Johanneksen kirjeessä. Jeesus tiivistää päivän evankeliumitekstin sanoman lauseeseen: ”Joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Itsensä korottava ihminen on ihminen, joka tietää oman erinomaisuutensa, pitää itseään hyvänä, erehtymättömänä ja muita parempina, eikä koe tarvitsevansa Jumalaa eikä armoa. Mihinkäs täydellinen armoa tarvitsisikaan? Fariseusten suurin virhe oli juuri tämä. He eivät kokeneet tarvitsevansa armoa, he kokivat pärjäävänsä elämässään hyvin lakia ja säädöksiä noudattamalla ja omaa erinomaisuuttaan korostamalla. Heille ihmisten suosio oli tärkein mittari omasta hyvyydestä. Varmasti onkin niin, että mitä enemmän ulkoista suosiota, ylistystä ja kunniaa saa, sitä vaikeampi on huomata itsessään olevat viat ja puutteet.

Raamatussa ja muun muassa monissa virsissä puhutaan kilvoittelusta. Uudessa raamatunkäännöksessä tuo sana kilvoittelu on useassa kohdassa vaihdettu sanaan kilpailu tai taistelu. Joka tapauksessa, tuo vanha sana kilvoittelu, kilvoitteleminen, on aina tuonut minulle mielikuvan siitä, että pitää yrittää kaikin voimin välttää syntiä ja elää hyvin ja moitteettomasti. Kilvoitteleminen kuulostaa minusta sanana siltä, että ihmisen täytyy aktiivisesti ponnistella pärjätäkseen. Että pitäisi yrittää olla aina vaan parempi. Pitäisi yrittää kilvoitella niin että ei tekisi virheitä, että kykenisi elämään täydellisesti ja nuhteettomasti, Jumalan lakia noudattaen.

Maallisessa yhteydessä tuota sanaa käytetäänkin paljon juuri tuossa ihmisen omaa toimintaa korostavassa merkityksessä. Kilvoitellaan, että saataisiin parempia tuloksia urheilussa ja kilvoitellaan hyvien elämäntapojen oppimiseksi. Politiikassa kilvoittelu -sanaa on käytetty muun muassa puolueitten puheenjohtajia valitessa, ”puheenjohtajuudesta kilvoitellaan ankarasti”, otsikoitiin lehdessä.

Itselleni oli vapauttavaa, kun tajusin, vasta joskus aikuiseksi tultuani, että kristillisessä mielessä kilvoittelu tarkoittaa kuitenkin ihan päinvastaista. Kilvoittelu ei ole sitä, että ihminen voisi itseään harjoittamalla ja aktiivisesti ponnistelemalla tulla jotenkin paremmaksi tai pyhemmäksi olennoksi. Sen sijaan kilvoittelu on ihan yksinkertaisesti sitä, että ihminen uskaltaa luottaa Jumalan armoon, ei omiin voimiinsa.

Kilvoittelu on pyrkimistä siihen, että pääsisi eroon ylpeydestä ja itseriittoisuudesta, pääsisi eroon siitä tunteesta, että minä selviydyn kaikesta itse, minä en tarvitse avukseni Jumalaa. Kilvoittelemalla pyritään siihen, että ihminen itseään tarkkailemalla, peiliin katsomalla, tajuaisi ja tunnustaisi oman avuttomuutensa, vajavaisuutensa ja syntisyytensä. Uskon kilvoittelu ei siis ole aktiivista ponnistelua lain täyttämiseksi, vaan ennemminkin pysähtymistä. Ihminen pysähtyy, näkee itsensä sellaisena kuin oikeasti on, näkee omat virheensä ja puutteensa ja väärin tekemisensä ja pyytää niitä anteeksi.

Kilvoitteleva ihminen alentaa itsensä, suostuu näkemään pahan itsessään. Kilvoitteleva, itsensä alentava ihminen myöntää, ettei pysty elämään täydellisesti ja rakastamaan täydellisesti, vaan on syyllinen moniin pahoihin sanoihin ja tekoihin.

Kipu oman elämän tehdyistä virheistä ja sitä seuraava syyllisyydentunne on ihmiselle osoitus siitä, että hän kaipaa armoa ja anteeksiantoa. Kun ihmistä painaa kipu ja syyllisyys siitä, että ei kykene rakastamaan edes niitä rakkaimpia ihmisiä aiheuttamatta heille tuskaa, ihminen on oikealla tiellä. Nimittäin vasta silloin, kun ihminen kykenee näkemään omat pimeimmät puolensa, vasta silloin hän kokee armon kaipauksen, kaipauksen saada olla kaikesta huolimatta rakastettu ja hyväksytty.

Oman syyllisyyden ja vajavuuden tunnustavan ihmisen ei kuitenkaan tarvitse jäädä rypemään itsesäälissä. Ei tarvitse pelätä, että oman heikkouden tunnustaminen tarkoittaisi itsensä ainaista huonoksi tuntemista ja itsensä vähättelyä. Itsemme alentaessamme me tunnustamme Jumalalle: Jumala, yksin en onnistu, Jumala, auta sinä minua, armahda minua. Jumalan armo on oljenkorsi oman heikkoutensa ja syntisyytensä tunnistavalle ja tunnustavalle ihmiselle. Armo on kuin Jumalan käsivarsi, joka ojentuu kuohujen keskellä armoa pyytävän ihmisen luo ja nostaa tämän turvaan, kuivalle maalle. Armon vastaanottanut ihminen kykenee elämään itsensä ja läheistensä kanssa sellaisena kuin on, vajavaisena ja epäonnistuneenakin. Armon varassa elävän ihmisen on helppo elää ja hengittää.
 

Jaana Kivekäs