Saarna 9.8.

Vaaditaanko meiltä liikaa?

Luuk. 12:42-48
 

”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan..” sanoo Jeesus ja suuntaa katseensa tiukasti ystäväänsä Pietariin. Pietari on juuri edellä kysynyt Jeesukselta, että koskevatko tämän opetukset kaikkia ihmisiä, Pietariakin.

Jeesuksen vastaus on selkeä: jokainen on vastuussa siitä mitä on saanut. Mitä enemmän olen saanut, sitä enemmän minulta vaaditaan.

Mitä me olemme saaneet? Mitä lahjoja elämä on meille antanut? Ja kristittyinä muotoilemme kysymyksemme myös niin, että mitä kaikkea Hyvä Jumala on meille antanut.

”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan.”

Siunasin eilen Ristiniemen kappelissa 87-vuotiaan sotiemme veteraanin. Hänen arkkunsa ympärille kerääntyi veteraaniveljiä ja -sisaria. Elämän ja vuosikymmenten taakkojen painamat hahmot ryhdistivät vielä selkänsä tekemään kunniaa isänmaan puolustajalle. Tänään täällä Marian kirkossa on suuri joukko sotilaspoikia. Nyt jo harmaantuvia miehiä, jotka kerran, melkein lapsina astuivat esiin ja kantoivat vastuuta enemmän kuin mitä lapselle normaalioloissa kuuluu.

Näitä mainitsemiani miehiä ja naisia yhdistää se, että ymmärsivät saaneensa paljon ja siksi he myös antoivat paljon. Heille koti, isänmaa ja isien luja luottamus Jumalan johdatukseen, olivat niitä suuria lahjoja, joita tuli kunnioittaa, puolustaa ja rakastaa.

Näitä sukupolvia muistellessamme emme voi ohittaa sitä kysymystä, jonka saarnan alussa tein. Mitä me olemme saaneet. Olemmeko saaneet vähän vai olemmeko saaneet paljon. Jokainen meistä täällä kirkossa tietää vastauksen.

Jeesus, Herramme sanoo tänään juuri meille: ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan.”

Ollaksemme uskollisia Herrallemme, meidän tulisi ymmärtää, mitä meiltä vaaditaan. Mitä Jumala meiltä vaatii. Uskallammeko me astua Jumalan eteen ja kysyä häneltä: ”Mitä sinä meiltä vaadit.” Ehkä kysymys tuntuu hankalalta kohdata siksi, että meitä pelottaa kuulla vastaus. Jumala on niin tavattoman suuri, pyhä ja salaisuudessaan pelottava, että kestämmekö me vastauksen. Pystymmekö me antamaan sitä, tai olemaan sitä mitä meiltä vaaditaan.

Kun nyt käymme Herramme eteen tämän kysymyksen kanssa, niin otetaanpa pieni rohkaisuhyppy. Hypätään hetkessä taaksepäin ja kerrataan, mitä meille tuosta lukupulpetista äsken Jumalan Sanana luettiin. Veljet, meillä on täysi oikeus astua sisälle kaikkein pyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien. Astukaamme sen tähden Jumalan eteen vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme…. Hepr. 10: 19-

Näin Jumala itse meille Sanassaan lupaa: Astukaa eteeni. Ja nyt sitten kohtaamme sen kysymyksen: mitä Herra meiltä, joille on paljon annettu, vaatii?

Jeesus vastasi tähän kysymykseen äsken kuullun vertauksen avulla. Hän kertoi palvelijasta, joka korotettiin pomon paikalle ja se tehtävä nousi hänelle hattuun ja hän toimi tuomittavasti. Isäntä oli ilmeisesti reilu ja rehti mies, joka kohteli alaisiaan hyvin ja oikeudenmukaisesti. Lähtiessään matkoille ja asettaessaan yhden palvelijoistaan sijaisekseen hän odotti tätä toimimaan samassa hengessä. Se mitä hän oli itse isännältä saanut, sitä samaa hänen olisi pitänyt antaa nyt alaisilleen. Ei mitään sen enempää. Kierrätystä. Kierrätystä Jeesus opetti.

Mitä tämä sitten merkitsisi meille, otetaanpa muutama simppeli esimerkki. Otetaan joitakin sellaisia asioita, joita olemme Jumalalta kaikki saaneet.

1. Elämä siis minä itse. Sehän kai suurin lahjamme on. Olen. Tunnen. Kuulen. Haistan. Maistan. Olen. Kysymykseni siis on: olenko arvostanut elämääni. Olenko huolehtinut siitä kuin ainoastani. Olenko rakastanut sitä, elämääni, itseäni. Siihenhän Jeesus meitä on käskenyt. ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi niin kuin itseäsi. Jeesus oli siis aika radikaali, kun hän oivalsi, että juuri saman verran kuin rakastamme itseämme, voimme rakastaa Jumalaamme. Sitä Jumala meiltä vaatii, että rakastamme elämäämme. Onko se liikaa vaadittu. Ja muista, että Jumala vaatii meiltä vain sitä, mitä hän on meille itse antanut: Hän itse rakastaa meitä. Samaa hän odottaa meiltä.

2. Luonto, tämä maapallo, tämä maa. Miten me ihmisinä olemme tätä rakastaneet, tätä hoitaneet. Katsomme ihaillen puhdasta luontoa, sen värejä ja hehkua, sen kauneutta ja täydellisyyttä. Sen on Jumala meille iloksi ja tarpeeksi luonut ja antanut. Olemmeko me hoitaneet sitä samalla rakkaudella ja huolella. Annammeko me sen yhtä hyvässä kunnossa lapsillemme kuin millaisena me sen saimme.

3. Lähimmäinen. Jeesuksen opetuksen kolmas rakkauden kohde. Miten olemme arvostaneet toisia ihmisiä. Näemmekö heidät Jumalan lahjoina meille. Miten olemme heitä hoitaneet. Sitähän Jumala meiltä vain odottaa, että kun kerran heitä on iloksemme annettu, me heitä ilonamme kohtelemme.

Ennen kuin otan eteemme vielä yhden Jumalan lahjoista, pysähdyn tähän ja katson edellä mainittuihin. Surukseni minun on todettava, että olen ollut huono palvelija. En ole pystynyt enkä jaksanut hoitaa minulle annettuja lahjoja siinä hengessä, missä lahjoittaja itse niitä kohtelee. Kaikille lahjoilleni olen ollut tympeä isäntä. Itseäni kohtaan, luontoa kohtaan, lähimmäisiäni, jopa kaikkein rakkaimpiani kohtaan olen käyttäytynyt huonon palvelijan tavoin.

Mitä, onko tilanne sinunkin kohdalla samankaltainen!

Pengotaanpa vielä hetkinen tuota Taivaan Isän lahjalaatikkoa. Löytyisikö sieltä mitään lohtua tai apua tähän pulaan. Miten tässä enää kehtaa Jumalan eteen astua.

No, kerrataanpa vielä kerran se yksi äskeisistä Raamatun kohdista: Veljet, meillä on täysi oikeus astua sisälle kaikkein pyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien…”

Siinä on 4. lahja, jota nyt kannattaa hetki tutkistella. Jeesuksen veri . Golgatalla vuodatettu veri. Itse asiassa se on näistä lahjoista kaikkein tärkein ja merkittävin. Kun tulet tuohon alttarille Pyhälle Ehtoolliselle, kuulet sanat: ”Jeesuksen Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu”

Kristuksen verellä on huima voima. Se on käsittämätön viesti, symboli Jumalan suurimmasta lahjasta meille. Se lahja on syntien anteeksiantaminen. Se, että olemme olleet huonoja palvelijoita, kelvottomia Jumalan seuraajia, se että olemme – niin kuin vanha kansa reilusti sen sanoi – syntisiä ihmispoloisia, on hellyttänyt Taivaallisen Isämme antamaan meille lahjoista suurimman: syntien anteeksiantamisen. Ja sen myötä pääsyn kaikkein pyhimpään.

Ja mitä tämä meille merkitsee. Sitä, että samassa hengessä meidänkin tulee olla armahtavaisia, anteeksiantavaisia itseämme ja toisiamme kohtaan. Paljon olemme anteeksi saaneet, itse asiassa kaiken, kaikki meidän tulee myös itsellemme ja toisillemme anteeksi antaa. Koville se voi joskus ottaa, mutta sellainen on Herramme käsky.

Kun kerran tämä kansa on osannut olla uskollinen maalliselle isänmaalle, niin olkaamme samalla lailla uskollisia Taivaallisen Isänmaamme kutsulle.
 

Jari Pennanen