Saarna Eläkeliiton Kymenlaakson piirin sanajumalanpalveluksessa
13.5.2009
Joh. 15:10-17
Viime sunnuntain Raamatun lukukappaleet ovat kaikki tulvillaan myönteisiä, aurinkoisia ja valoisia tunnelmia. Napataanpa tähän saarnan alkuun maisteltaviksi muutamia sellaisia sanoja, jotka meille on juuri luettu.
Kuuntele tarkasti ja mieti hetkinen, kenen ihmisen se tuo aivan välittömästi mieleesi: ajattele siis jotain tuntemaasi ihmistä, kun kuulet seuraavat sanat:
- kaunis
- totuus
- rakkaus
- ilo
- ystävä
Jatketaanpa näitä sanojen maistelemisia ja sijoitetaan ne nyt itseemme.
Kaunis. Millaisissa asioissa tai tilanteissa sinuun on sopinut sana kaunis. Naiset ainakin ovat varmaan joskus laittaneet itsensä kauniiksi. Uusi kampaus tai pusero on saanut ihmeitä aikaan. Miehistä ei ole tapana puhua kauniina, mutta ei meidänkään tarvitse jäädä tämän sanan kohdalla osattomiksi: Mietitäänpä sitä, milloin olen ollut omissa sanoissani tai teoissani kaunis. Kauniit sanat ja kauniit teot – ne sopivat niin miehille kuin naisillekin. Milloin. Milloin olet ollut näin ajatellen kaunis.
Totuus. Miten tämä sana sopii sinuun? Minkä verran sinussa on totuutta. Puhutko totta. Ymmärrän niin, että totuuden puhuja voi toki olla myös leikinlaskija, tarinankertoja, satujen sepittäjä. Sellaisten ilopillereitten seurassa viihtyy joskus iloisena ja vapaana. Mutta sitten on eri asia, kun puhutaan asia asiaa. Silloin totuuden arvo on ehdoton.
Puhumisten lisäksi liitän sanaan totuus myös erään toisen piirteen. Nimittäin totuudellisuuden omassa olemisessa. Onko minulla, onko sinulla rohkeutta olla aina oma itseni. Joka tilanteessa. Totuudellisuus omana itsenä olemisessa on valtava voimavara, koska silloin ei tarvitse koskaan ollaan varuillaan, eikä huolissaan siitä, että mitä minusta ajatellaan. Totuudellisuus itsessäni vapauttaa minut ensin iloitsemaan omista hyvistä puolistani ja sitten sietämään heikkouksiani ja vajavaisuuksiani – välillä itkien ja välillä nauraen. Oman itseni tunteminen vapauttaa minut huomaamaan toisen ihmisen arvon ja erilaisuuden. Olenko minä totuudellinen?
Ilo. Tähän sanaan menneitten sukupolvien käyttämät sananlaskut ja sanonnat liittävät yllättävän helposti erilaisia varauksia: ”Ilo pintaan vaikka sydän märkänis.” ”Itku pitkästä ilosta.” jne…
Ehkä köyhät elämänolosuhteet ja historiamme ankarat koettelemukset ovat saaneet ihmiset aikanaan ymmärtämään miten ohikiitävää ilo saattaa olla. Näyttää kuitenkin siltä, että olojen helpotuttua olemme oppineet hiljalleen luottamaan enemmän elämään ja nauttimaan sen tuomista hyvistä hetkistä. Minusta eläkeläistenkin joukko, johon jo hiljalleen halajan, näyttää olevan usein iloista ja vallatonta.
Sitä voisimme miettiä joskus, että millaiset asia minulle tuottavat iloa. Ja voisiko sitäkin pohtia, että miten tuon toisille iloa. Ymmärrämmekö esim. sitä, että ilon antaminen toiselle ei suinkaan aina vaadi mitään erikoista. Usein parhaan ilon annamme toiselle kun vain olemme. Kun vain olemme toiselle ihmiselle: joskus kuuntelija, joskus juttukaveri, joskus lenkkikaveri…
Ystävä. Mitenkäs nämä aluksi lempeiksi ja niin myönteiseksi mainitsemani sanat alkavatkin saada yhä vakavampia tunnesävyjä! Ystävä. Kaunis mutta eikö se ole samalla kovin velvoittava sana. Ainakin itseeni sijoitettuna. Kenelle minä ole ystävä. Onko monta vai onko yhtään ihmistä, joka esittelisi minut toiselle ihmiselle ”ystävänään”. Ainakin sellaisen määritelmän kuuleminen tuntuisi hurjan hyvältä. ”Tässä hyvä ystäväni Jari….”
Luulen, että suurin yksinäisyyden olo on hänellä, joka ei ole kenellekään ystävä. Sellainen tila ei ole harvinainen. Joskus se, että en ole kenenkään ystävä, johtuu omasta itsestäni, käytöksestäni, laiskuudestani, ylpeydestäni, huonosta käyttäytymisestä. Sellaisen voi aina muuttaa, koska itseään ja omaa käyttäytymistään ja omia tapojaan voi aina muuttaa. Mutta joskus ystävättömyys on tahatonta. Elämän olosuhteet, sairaudet tms sellaiset saattavat eristää meidät muista. Jos tunnet sellaisen ihmisen, mene hänen luokseen, ja anna hänelle mahdollisuus olla ystävä sinulle.
Vielä yksi sana. Ja aina vaan menee vaikeammaksi.
Rakkaus. Huh-huh. Miten toivoisinkaan, että osaisin rakastaa. Siis rakastaa oikein ja aidosti. Mutta aina vaan uudestaan ja uudestaan joudun kysymään itseltäni ja Jumalalta, että miksi tässä asiassa olen niin kömpelö ja heikko. Toki rakastan, mutta miten kovasti haluaisinkaan, että rakkauteni minussa olisi suurempaa. ”On vaikeata rakastaa, vaan oppivani soisin…. lauletaan eräässä lempilaulussani.
Tiedän, kuinka nyt puhutaan koko ihmisenä olemisen suurimmasta kipupisteestä. Ehkä siksi Raamattu – ja nimenomaan Jeesus opetuksissaan antoi niin hurjan yksinkertaiset neuvot ja ohjeet siitä, että mitä minun tuleekaan rakastaa. Niitä kohteitahan oli vain kolme. Pitäisihän meidän ne nyt jo jotenkin muistaa:
Jumala.
Lähimmäinen.
Minä itse.
Kaikki nämä kolme ovat yhtä tärkeitä. Yhdenkin niistä puuttuminen kaataa koko rakkauden rakennelman.
Kahdella jalalla jakkarakaan ei pystyssä pysy mutta kolmijalka on jo tosi vahva ja vankka. Osaanko rakastaa. Ja miten voisin oppia sitä enemmän ja aidommin?
Niinpä. Nyt olemme hieman miettineet sitä, voisiko joku muu tai minä itse nähdä itseni kauniina, totuudellisena, iloisena, ystävänä, rakastavana. Tulos saattaa joissain kohdissa hieman pelottaa ja saada olon epävarmaksi. Mutta edessämme on vielä yllätys. Melkoinen yllätys.
Nostimme nämä sanat esiin Raamatusta. Ne ovat siis Jumalan sanoja. Hän on katsonut kaikkitietävillä silmillään jotakin ja hänelle on tullut mieleen tällaisia sanoja ja määritelmiä kohteestaan. Mitä tai ketä hän katsellut, kun Hänelle, Taivaalliselle Isällemme on tullut tällaisia sanoja mieleen. Nyt tulee se yllätys:
Jumala on katsellut ….meitä. Kuulit aivan oikein. Jumala on katsellut meitä, ja näkee meissä noin kauniita asioita.
Sokeako se Jumala on! saatat huudahtaa. Eikö hän muka näe mitä tekoa me oikeasti olemme! Älä pelkää, äläkä epäile. Ei Jumala sokea ole. Kyllä Hän näkee meidät ihan sellaisina kuin mitä olemme. Kyllä Hän tietää tarkasti sen, mitä juuri jumalanpalveluksen alussa tunnustimme : ” en ole elänyt niin kuin lapsellesi sopii…” Kyllä Jumala on syntisyytemme nähnyt. Mutta Jumala pyyhkii sen pois. Sen ruman, sen rikkinäisen, sen vajavaisen, sen likaisen, kaiken sen, mitä me häpeämme ja vihaamme itsessämme, kaiken sen, mikä toisessa ihmisessä saa meidät pettymään, kaiken sen Jumala on pyyhkinyt pois. Sitä tarkoittaa se kun sanomme, että Jeesus Kristus, Jumalan Poika on meidän Vapahtajamme.
Olimme pari viikkoa sitten seurakuntaretkellä Unkarissa. Keväinen Budapest oli vihreydessään ja kukkaloistossaan ihmeellinen. Budapestin läpi virtaa valtaisa Tonava-joki. Kevättulvien rikastuttama virta juoksee ruskeanharmaana vuolaasti läpi kaupungin. Siellä tunnetaan sanonta: ”rakastuneet näkevät Tonavan sinisenä ja kirkkaana.” Niin. Rakastuneet katsovat Tonavaa ja näkevät siitä heijastuvan kirkkaan sinisen taivaan, joka värjää koko suuren virran.
Jumala taitaa siis olla rakastunut. Ja juuri näin on. Ihmiseen Hän on rakastunut. Syntiseen ihmiseen, luomaansa ja langenneeseen ihmiseen Hän on rakastanut. Ja rakkaudessaan Hän näkee meidät lempeillä silmillään ihan eri tavoin kuin mitä me itse näemme itsemme ja toisemme.
Profeetan sanoin Jumala katsoo omaa kansaansa, meitä elämän ahjossa poltettua, elämän poluilla kompastuneita, synnin syövereissä tahraantuneita. Ja Hän näkee meidät kauniina ja ylväänä, pyhinä, (”Sinä päivänä Herra antaa versonsa nousta maasta kauniina ja ylväänä. Rehevänä ja kukoistavana. .. Ja jäljellä olevia kutsutaan pyhiksi – kaikkia, jotka on kirjoitettu elävien kirjaan…”)
Jes 4: 2-
Ja Hän näkee meissä totuuden, hän antaa sydämeemme rauhan ja rohkeuden lähestyä Luojaamme ja Vapahtajaamme.(” Siitä me ymmärrämme, että totuus on meissä, ja me voimme hänen edessään rauhoittaa sydämemme, jos se meitä jostain syyttää. Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken…. Rakkaat ystävät… me voimme rohkeasti lähestyä Jumalaa….” ). Joh. 3: 18-
Ja vielä lopuksi muistamme Herramme Jeesuksen omia sanoja: ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi… Te olette ystäviäni… minä sanon teitä ystävikseni. Ja tämän käskyn minä annan teille: rakastakaa toisianne.” Joh. 15: 10-
Voitko enää enempää toivoa tai odottaa: Olet Jumalan, olet Jeesuksen Ystävä. Tutkistele näitä sanoja, äläkä koskaan unohda niitä.
Jari Pennanen
