Saarna 3.5.

Armahtakaa toisianne!

Joh 14: 1 – 7
 

”Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät,
nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat,
mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman,
he kohoavat siivilleen kuin kotkat.
He juoksevat eivätkä uuvu,
he vaeltavat eivätkä väsy”

Tämä oli katkelma tämän päivän psalmista, katkelma, joka minulle on hyvin tuttu, sillä se on kulkenut matkassani pitkän aikaa. Sillä melkein päivälleen 35 vuotta sitten olen saanut lahjaksi tämän: elämäni ensimmäisen Raamatun (näytä). 35 vuotta sitten – hiekan jyvä toisensa jälkeen on tainnut sittenkin kulua minunkin tiimalasissani, vaikken sitä myönnä. Tämän nyt jo melkein irtolehtipainokseksi, kuten näkyy, muuttuneen Raamatun kansilehdellä on omistuskirjoituksena juuri tuo psalmin sana: ”Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat, mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy”.

Nuori mies sai lahjaksi Raamatun, silloin ja edelleen itselleni tärkeän kirjan.

Muistan silloin hieman ihmetelleeni tätä omistuskirjoitusta: olinhan nuori, voimieni tunnossa, kohti tulevaa tähyävä seurakuntanuori, jonka mielessä häilyi mahdollisuus toimia pappina seurakunnassa – seurakunnassa, joka oli minulle tärkeä joukko ja tärkeä paikka. Nyt olen sen jo ymmärtänyt, juuri tuollaistahan tämä elämä on: entiset nuoret, nykyiset keski-ikäiset juoksevat ja uupuvat, vaeltavat ja väsyvät. Se taitaa olla elämän laki. Mutta silloin, aika sitten, siinä nuoren seurakunnan joukossa oli hyvä elää, olla ja suuntautua tulevaan. Siitä kivasta porukasta löytyi vaimokin, mutta se on jo ihan toinen tarina.

Mutta tämä Raamattu: jo ulkoisestikin se kertoo käytöstä. Vaikka ette valitettavasti voikaan penkkeihinne kaikkea nähdä, tämä on kulunut ja melkoisen alleviivattu kappale. Täältä löytyy runsaasti alleviivauksia, joissakin kohdin on peräti huuto- ja kysymysmerkkejä ja reunakirjoituksia. Kaikki tuo kertoo siitä, että tämä kirja on kulunut nuoren miehen käsissä.

Nykyisin työkäytössä oleva Raamattuni ei jostain syystä pidä sisällään mitään tällaista merkintöjen runsautta – lieko sitä siis edes luetaan?

Mutta tuo seurakuntanuorten joukko, tämä Raamattu ja sen omistuskirjoitus, joka siis on päivän psalmin sana, kaikki ne yli 30 vuoden takaa tulivat vahvasti mieliini menneellä viikolla lukiessani uusinta Kotimaa lehteä ja sen yleisön kirjoituksia.

Yhdessä niistä yksi isä tilitti omia tuntojaan oman poikansa elämän ja kuoleman tiimoilta. Hänen poikansa eli omalla ajallaan nuoren seurakunnan keskellä ja tutki omaa Raamattuaan runsain alleviivauksin, kuten minäkin, ammentaen siitä elämän evästä matkaansa ja elämäänsä. Mutta sitten tapahtui jotain: nuoren miehen seksuaalinen suuntautuneisuus kävi ilmi. Ja vain hänen seksuaalisen suuntautuneisuutensa selviäminen ja kirkastuminen merkitsi tuon seurakunnan perheyhteyden katkeamista ja johti lopulta vuosien saatossa eroon kirkosta. Hänelle näytettiin ovea. Ja lopulta nuori mies väsyi ja nääntyi, kompastui ja kaatui – eikä vierellä ollutkaan veljiä ja sisaria, jotka olisivat rohkaisseet uupuvaa ja kantaneet käsillään nääntyvää.

Tuon kirjoituksen äärellä minä, kolmen lapsen isänä ja samanlaisia elämän vaiheita eläneenä, järkytyin. Eihän tällainen ole mahdollista seurakunnassa, Jumalan perheväen joukossa – eihän?

Emmehän me suinkaan kohtele toisiamme armottomasti, emmehän? Emmehän me syyllistä toisiamme, emmehän? Emmehän me tuomitse toisiamme kadotukseen, sillä on vain yksi, jolla on tuomiovalta, Kaikkivaltias Jumala.

Eikö jokaisella meistä ole omat vammamme, omat puutteemme, oma epätäydellisyytemme, paitsi tietysti minulla, joka olen täydellinen – mutta, eikö sittenkin jokainen meistä, rovastikin, ole syntinen ihminen, syntinen, joka tarvitsee Kristusta - Herraa, jonka läsnäolo antaa aivan uuden voiman elämään? Eikö jokainen meistä tarvitsekin rinnalleen toista ihmistä, häntä, joka sanoillaan ja teoillaan tukee, kannustaa ja rohkaisee minua? Eikö Jumalan perhe olekin juuri sitä varten olemassa: elääkseen armoista, yksin armosta Kristuksen tähden ja armahtaakseen ja auttaakseen toisiaan?

Mutta perin syvällä meissä asuva synti saa aikaan armottomuutta, eikä se kaunista ja rakenna tätä perhettä yhtään.

Armo ja armollisuus ovat seurakunnan suurin lahja, ja ne näkyvät yhtä lailla päivän psalmissa kuin evankeliumissa niin kuin niiden tulisi näkyä kaikessa siinä, mitä me olemme ja miten elämme. Kuten Kristus meitä väkevästi muistuttaa Isän kodissa on monta huonetta. Siis tilaa kaikille, kaikenlaisille, kaikenlaista elämän tuskaa, huolta ja levottomuutta tunteville ihmisille, heille, jotka turvaavat yksin Herraan. Vain yhdelle joukolle siellä ei taida olla tilaa: itsensä syyttömiksi, täydellisiksi ja tahrattomiksi tunteville. He kun eivät tarvitse Kristusta, joka yksin on Tie, Totuus ja Elämä.

Tie, joka vie monen mutkan, ala- ja ylämäen kautta perille Isän Kotiin. Totuus, joka paljastaa meidät kaikessa syntisyydessämme, ja kaikessa armottomuudessamme. Mutta samalla se on Totuus Jumalan mielenlaadusta meitä kohtaan. Ja Elämä, joka kantaa meitä jo nyt, ja kerran ympäröi meitä täydellisesti. Elämä, jonka syvyyttä, suuruutta ja määrää emme voi käsittää: voimme siihen vain uskoa.

Ja tämä usko armolliseen, rakastavaan ja läsnä olevaan Jumalaan kantaa meitä kaikessa tämän matkanteon ilossa ja surussa, onnistumisessa ja epäonnistumisessa: ja kerran perillä armahdettujen joukko ylistää elämän antajaa ja luojaa kaikista elämänlahjoista.

Siinä joukossa minä tahdon olla. Sen joukon keskellä minä haluan elää ja toimia. Sillä tiellä minä haluan kulkea, vaikka vain hapuillen, eksyen, harhaan mennen: se tie on kuitenkin paras tie ihmiselle, sillä se on tie elämään.
 

Juha Parjanen