Saarna 5.6.

6. sunnuntai pääsiäisestä

Kohti helluntaita

Joh. 7: 37-39

Pikkuinen vauva köllöttelee isänsä sylissä. Isä laittaa tyynyn kasvojensa eteen. Vauva odottaa silmät suurina, mitä tapahtuu. Jännitys tiivistyy. ”Kukkuu”, isän iloiset kasvot paljastuvat tyynyn takaa. Vauvan kasvot sädehtivät, pienet jalat ja kädet sätkivät riemusta. Vauva iloitsee koko kehollaan. Odotus palkitaan – on hyvä olla.

Piiloleikki vauvan kanssa on helppoa, ja myös molemmin puolin palkitsevaa. Jo pelkkä kasvojen peittäminen riittää sen merkiksi, että leikkikaveri on piilossa. Eikä aivan piiloon kannata välttämättä mennäkään, vauva voi hätääntyä luullessaan jääneensä kokonaan yksin. Vähän isompi lapsi jo ymmärtää sen, ettei leikkikaverin piiloutuminen tarkoita sitä, että tämä olisi poissa kokonaan. Mutta olipa piilona pelkkä tyyny, tai sitten jokin haasteellisempi paikka, on löytämisen riemu aina yhtä palkitsevaa.

Etsiminen ja löytäminen. Odotus ja täyttymys.  Jotain samaa jännitettä kuin tuossa piiloleikissä, aistin päivän evankeliumissa. Tai jos ei evankeliumissa vielä päästäkään tuohon löytämisen riemuun saakka, niin sitä ainakin jo ennakoidaan, siitä tarjotaan meille välähdyksiä.

Tämän pyhäpäivän aihe, Pyhän Hengen odottaminen, asettaa meidät ikään kuin taitekohtaan. Olemme juuri viettäneet Helatorstaita ja muistaneet sitä, miten Jeesus korotettiin taivaisiin, ja miten Hän istuu siellä nyt Isän oikealla puolella taivaallisella valtaistuimellaan. Seuraava suuri juhlamme on Helluntai, jolloin saamme viettää koko kristillisen kirkon synttäreitä. Mitä jää noiden kahden erityispyhän, Helatorstain ja Helluntain väliin? – Odottaminen.  

Onko sinulla elämässäsi jotain, mitä odotat – jotain, mitä kohti olet menossa? Ehkä omassa elämässäsi on jokin taitekohta, pieni tai suuri, johon liittyy odottamista. Odottaminen on meille ihmisille toisaalta kovin tuttua, odottamisen aiheita meillä riittää. Nuo odottamisen aiheet voivat olla hyvin arkisia. Lapset odottavat vanhempiaan kotiin töistä, nuori odottaa kaverinsa puhelinsoittoa, perheenisä odottaa palkkapäivää, vanhus sitä, että joku tulisi käymään.  Tai sitten odotamme jotain erityisempää, jolla voi olla suurikin merkitys ajatellen elämämme suuntaa ja sisältöä. Lapsen syntymä, opiskelu- tai työpaikan saaminen, puolison löytyminen, uuteen kotiin muutto. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Olipa odottamisen aihe mikä tahansa, on odotuksen päättymisellä aina jokin merkitys meille, ainakin hetkellinen. Mikä siinä on, että usein tuo odottaminen on meille vain kovin vaikeaa? Iloitsemme, kun odotus päättyy, mutta itse odottaminen on usein haasteellista. Olemme kärsimättömiä, turhaudumme, joskus jopa lannistumme keskellä matkaa. Kunpa osaisimme nauttia itse matkalla olosta, emmekä vain ja ainoastaan perille pääsystä!

Päivän evankeliumissa meitä muistutetaan siitä, mitä Jeesus puhui vielä täällä maan päällä ollessaan, mitä Hän oikein lupasi. ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat.”

Evankeliumin sanat Jeesus lausuu juutalaiseen perinteeseen kuuluvan Lehtimajanjuhlan seitsemäntenä päivänä. Tärkeä osa juhlaa oli toimitus, jossa pappi nouti Siiloan lammikosta vettä ja kantoi sen Vesiportin läpi alttarille. Samalla soitettiin huilua, tanssittiin, heilutettiin palmunoksia, sekä rukoiltiin runsaita sateita kohta alkavalle sadekaudelle. Tähän vesiriittiin liittyi Jeesuksen julistus janosta ja elävän veden virroista.

Tässä kohtaa Jeesus ei oikeastaan puhu ollenkaan janon sammumisesta. Ei, vaan Hän puhuu janosta, elävästä vedestä, sekä uskosta, joka saa nuo elävän veden virrat kumpuamaan. Hän puhuu liikkeelläolosta, elämän virrasta. Tämä elävä vesi, josta Jeesus puhuu, se ei pysäytä eikä pysähdy, vaan on liikkeellä, kumpuaa lakkaamatta.

”Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan.” Jeesus antoi lupauksen Hengestä, joka annettaisiin jokaiselle Häneen uskovalle. Jeesuksen aikana Hänen seuraajansa saivat nähdä ja kuulla aivan läheltä hänen toimintaansa ja opetuksiaan. Jeesus eli heidän keskellään, aivan konkreettisesti. Jeesuksen aikalaiset eivät vielä tarvinneet Pyhää Henkeä opastamaan ja lohduttamaan samalla tavalla kuin me, olihan itse Jeesus heidän joukossaan.

Tänään, Pyhän Hengen odottamisen päivänä, olemme menossa kohti tuota Pyhän Hengen vuodattamisen juhlaa. Me odotamme. Olemme taitekohdassa. Koululaiset ovat pitkän kouluvuoden lähestyessä loppuaan varmasti jo odottaneet kesäloman alkua. Viikkotolkulla kestäneen kiekkoleijonien ympärillä tapahtuneen juhlinnan ja kuohunnan perusteella tuntuu, että koko Suomen kansa on viimeiset 16 vuotta odottanut tuota uutta mestaruutta, joka vihdoin saavutettiin.

Jos pystymme tavoittamaan jotain siitä tunteesta, mikä liittyy odotuksen päättymiseen, saatamme päästä lähelle sitä tunnemaailmaa, minkä keskellä opetuslapset elivät odottaessaan Jeesuksen lupaamaa Pyhää Henkeä. Voimme tavoittaa jotain siitä, mitä opetuslapset kokivat, kun odotus heidän kohdallaan vihdoin päättyi. Kenties iloa, helpotuksen tunnetta, kiitollisuutta, luottamusta tulevaan.

Voisiko tuo sama toteutua myös meidän kohdallamme? Miten tuo Pyhän Hengen odottaminen tulisi ymmärtää tänä päivänä? Eikö kaikki ole meille jo annettu, mitä vielä odotamme? Katolilainen pappi ja karmeliittaveli Willfrid Stinissen kirjoittaa Pyhän Hengen odotuksesta: ”Ei ole kysymys siitä, että Henki, joka niin pitkään on ollut poissa, nyt vihdoin saapuisi, vaan siitä että Hän, joka on annettu meille kasteessa, yhä enemmän täyttäisi tietoisuuttamme. Me tahdomme päästä tajuamaan Hänen läsnäoloaan, tahdomme ymmärtää kuinka rikkaita me olemme.”

Todellakin, kaikki on meille jo annettu! Kasteessa saamamme Pyhä Henki on ja pysyy, eikä lähde pois vaikka me unohtaisimmekin Hänet. Mutta meillä luterilaisilla on taipumusta siihen, että keskitymme niin kovin Isään ja Poikaan, että melkeinpä unohdamme Pyhän Hengen kokonaan. Meillä on vaarana se, että jätämme Jumalan taivaaseen ja Jeesuksen ristille tai Isän oikealle puolelle. Mutta entäpä Pyhä Henki? Saako Hän tilaa meissä? Saako Hän yhä uudestaan ja uudestaan näyttää meille sen, kuinka kipeästi me tarvitsemme Jumalan rakkautta ja anteeksiantoa elämässämme? Saako Hän toimia ikään kuin valonheittäjänä, joka kirkastaa meille Isän pyhyyttä ja Pojan rakkautta meitä ihmisiä kohtaan?

Voisiko meidän odotuksemme johtaa lopulta täyttymykseen? Lopullisen päämäärämme saavutamme vasta, kun näemme Jumalan kasvoista kasvoihin, mutta jo matkan varrella voimme antaa Hänelle tilaa toimia meissä Pyhän Henkensä kautta. Hyviä eväitä matkamme varrelle ovat Raamatun sanan lukeminen, rukous ja ehtoollinen. Niiden kautta Pyhä Henki toimii, niiden varustamana on hyvä kulkea kohti täyttymystä.

Raamatun sana, rukous ja ehtoollinen toimivat voimavaranamme myös silloin, kun joudumme odottamaan jotain arkemme keskellä, pientä tai suurta. Nuo Pyhän Hengen toimintakanavat ovat voiman lähteenämme myös silloin, kun joudumme elämässämme odottamaan jotain epämieluisaa, jotain raskasta. Ehkä kuljemme pelonsekaisin tuntein kohti jotain, mitä kohti emme haluaisi mennä.

Välillä voi tuntua siltä kuin Taivaan Isä leikkisi piiloleikkiä meidän lastensa kanssa. Tuntuu siltä kuin Hän peittäisi kasvonsa tyynyn taakse. Kuitenkin saamme koko ajan olla Hänen sylissään, silloinkin kun kasvot ovat peitossa. Voimme tuntea Hänen läsnäolonsa, vaikkemme täysin ymmärtäisikään Hänen reittejään. Toivottavasti osaamme nauttia jo odottamisesta, matkalla olosta. Täyttymyksen riemun voimme vasta aavistaa – tätä hetkeä meitä kutsutaan nyt elämään. Ja kun Hän lopulta paljastaa meille kasvonsa, on löytämisen ilo suuri!

Hanna Hietanen