Saarna 1.3.

Jeesus kiusausten voittaja

Mark. 1:12-13

Tämä ensimmäisen paastonajan sunnuntain evankeliumiteksti tuo eteemme Jeesuksen, joka on elämänsä taitekohdassa. Vähän aikaisemmin hän oli saanut Johannes Kastajalta kasteen ja Pyhä Henki oli laskeutunut Jeesuksen ylle kyyhkysen muodossa. Nyt tuo sama Henki ajoi Jeesuksen autiomaan, yksinäisyyteen itsensä Saatanan kiusattavaksi. Ennen kuin Jeesuksen julkinen toiminta alkoi, hänen täytyi vetäytyä hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen ottamaan mittaa ihmisestä itsessään ja kuulemaan Jumalan äänen. Evankeliumiteksti on niukkasanainen. Jeesuksen kärsimyksistä autiomaassa ei paljoa kerrota, hänen rukouskamppailunsa jää meille arvailujen varaan. Mitä Jeesus joutui kokemaan Saatanan kiusatessa häntä? Millaisilla epäilyksillä, riittämättömyyden tunteilla tai houkutuksilla pois Jumalan Pojalle annetusta tehtävästä Saatana painosti Jeesusta? 40 päivän ajan Jeesus kävi kamppailua yksinäisyydessä, mutta Jumalan enkelit pitivät hänestä huolta.

Meistä saattaa tuntua käsittämättömältä, miksi Jumala salli ja suorastaan ajoi oman poikansakin autiomaan koettelemuksiin ja kiusauksiin. Eikö riittänyt, että hän joutui elämänsä aikana kokemaan ihmisten halveksuntaa, köyhyyttä, surua, ja lopulta läheisten ihmisten petoksen ja luopumisen, kidutuksen ja kuoleman? Eikö riittänyt, että hän joutui kantamaan koko maailman syntitaakan? Miksi vielä tämä?

Ehkä Jeesuksen kaikki koettelemukset liittyivät siihen että hänen piti elää ihmisen osa täytenä. Siihen viittasi myös Uuden testamentin tekstikohta Heprealaiskirjeestä. Ehkä Saatanan kiusattavana oleminen vahvisti ihmistä Jeesuksessa. Epäilysten ja yksinäisyyden keskellä hiljaisuudessa, Jumala osoitti Jeesukselle sen tien, jota hänen tuli kulkea. Yksinäisyydessäkään Jeesus ei jäänyt yksin, vaan silloinkin Jumala piti hänestä huolen lähettämällä enkelit Jeesuksen turvaksi.

Tästä evankeliumitekstistä tulee mieleeni Raamatun kohta, joka löytyy 1. Kuninkaiden kirjan luvusta 19. Siinä kerrotaan, kuinka profeetta Elia oli 40 päivää yksinäisyydessä autiomaassa ja enkelit pitivät hänestä huolen. Horebin vuorella Jumala lupasi kulkea Elian ohitse. Herra lähetti myrskyn, maanjäristyksen ja tulenlieskat, mutta Hän ei ollut niissä. Vasta kun kuului hiljaista huminaa, oli Jumala läsnä.

Hiljaisuudessa on Herra itse läsnä. Hiljaisuudessa ei kuulla korvin vaan sydämellä. Silloin kun maailman äänet, kiire ja hälinä lakkaavat, on tilaa kuulla Jumalan ääni. Niin kuin Jumalan Poikakin, myös meidät lähetetään aika-ajoin autiomaahan. Elämän eri vaiheissa, suurten muutosten ja vastoinkäymisten keskellä voi tulla tarve yksinäisyyteen ja eristäytymiseen. On pakko laittaa elämän arvot uuteen järjestykseen. On pakko luopua jostakin ennen tärkeänä pidetystä. On pakko muuttaa suuntaa elämässä.

Oman elämän autiomaahan ei voi viedä ketään auttajaa mukanaan. Sinne ei voi tulla pappi eikä ystävä. Muut ihmiset, lähimmäiset voivat vain odottaa ja olla lähellä. He voivat vain kertoa olevansa vastassa odottamassa sitä, että toinen on kulkenut yksinäisen tiensä läpi. Autiomaa on sitä, ettei karta ristiään. Autiomaa on pyrkimystä elää kokosydämisesti. Kun on epäonnistut, se merkitsee vain paluuta alkuun, ja uudelleen liikkeellelähtöä. Avilan Teresa sanoi aikoinaan, että väsyt pikemmin tekemään syntiä kuin Jumala väsyy antamaan anteeksi. Jumalan käsittämättömän suureen armoon voimme turvautua ja jättää taakkamme Hänen harteilleen, joka on ne jo ristillä kantanut. Jumala lähettää pyhät enkelinsä pitämään meistä huolta silloinkin, kun luulemme olevamme yksin ja eksyksissä.

Elämän autiomaa ei ole paha paikka, vaikka siellä meitä koeteltaisiinkin. Koettelemusten kautta syntyy vahvempi usko. Koettelemuksissa punnitaan ihmisyys. Elämän autiomaan hiljaisuudessa voimme kuulla rakastavan Jumalan äänen. ” Tätä tietä lapseni. Älä pelkää. Minä olen sinun kanssasi.”

Vuoden sisällä on maailman taloustilanne muuttunut. Monet yritykset saneeraavat. Jatkuvasti saamme kuulla uutisia irtisanomisista, konkursseista, lomautuksista. Huonoja uutisia tulvii joka puolelta. Vaikea taloustilanne on koskettanut raskaasti myös meitä haminalaisia. Pientä kaupunkiamme on ravisteltu kohtuuttomasti. Monet ovat joutuneet elämäntilanteeseen, joka on näyttänyt toivottomalta tai synkältä. Parin viimekuukauden aikana on kuitenkin tullut myös hyviä uutisia. Ehkä sittenkin on tulossa jotakin parempaa. Ehkä pahin on nyt ohitettu ja uusia työpaikkoja syntyy, niin että elämän perustarpeet ja mielekkyys täyttyvät. Me kaikki voimme rukoilla Jumalaa paremman huomisen puolesta. Toivon kukka versoo keskellä autiomaatakin.

Kyselin jokin aika siten ystäviltäni, mitkä ovat olleet heidän elämänsä arvokkaimpia hetkiä. Yllättäen en kuullutkaan kertomuksia hienoista voitonhetkistä ja hetkistä, jolloin koko maailma on tuntunut hymyilevän ja kaikki on onnistunut täydellisesti. Useimmilla nuo arvokkaimmat hetket liittyivät joko vaikean elämäntilanteen keskellä hiljaisuudessa vietettyihin hetkiin, jolloin he olivat tehneet rauhan itsensä, luomakunnan ja Jumalan kanssa tai niihin hetkiin, kun elämän vastoinkäymisten, surun ja toivottomuuden keskellä on herännyt uusi toivo. Tuo toivo on synnyttänyt voimaa ja tahtoa lähteä kamppailemaan uutta suuntaa kohti.

Katselin alkuvuodesta televisiosta elokuvaa, jonka päähenkilönä kirjailija Agatha Christien luoma salapoliisi Hercule Poirot. Mieleeni tuosta elokuvasta jäi vahvasti päähenkilön sanat suuren menetyksen kokeneelle nuorelle naiselle. Nuo sanat lohduttivat minua ja siksi kirjoitin ne lapulle jääkaapin oveen. Toivon niiden tuovan lohtua meille kaikille, jotka kipuinemme käymme paastonajan tietä kohti pääsiäisen iloa. Nuo sanat kuuluvat näin: ” Mikään tässä maailmassa ei ole niin pahoin vaurioitunut, etteikö kaikkivaltiaan käsi pystyisi sitä korjaamaan.”
 

Hanna Sinkko