Saarna 8.2.

Oikeus osallisuuteen

Luuk. 2:22 –33

”Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen,sillä Herran laissa sanotaan näin: "Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle." Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, "kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa". Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään.

Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
- Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille. Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.”

”Kotona on uusi vauva,
huutava ja punainen.
Kiitos rakas Taivaan Isä,
sinä annoit meille sen.

Vauvalla on aina nälkä,
sitten vaippa vaihdetaan.
Juuri kun on vauva valmis,
touhu alkaa uudestaan.

Pyydän rakas taivaan Isä,
anna meille voimia.
Anna meille viisautta
vauvan kanssa toimia.

Anna vauvan kasvaa pian
oikeaksi lapseksi.
Anna hänen olla kerran
minun oma kaveri.”
( Kotien rukouskirjasta )

Tämä rukous kuvaa mielestäni hyvin useimpien vanhempien ja myös isompien sisarusten kokemuksia ja tuntemuksia vauvan syntymän jälkeen. Kiitollisuutta vauvasta ja sen rinnalla enemmän tai vähemmän voimia vievää jatkuvaa ”käsityötä” vauvan ympärillä. Neuvottomuuden tunne on jokaisen vanhemman kokema tunne esimerkiksi silloin, kun ei tiedä miksi vauva itkee kun kaikki pitäisi olla hyvin.

Raamatussa ei kerrota millaisia tunteita ja kysymyksiä risteili Jeesuksen vanhempien mielessä, kun he toivat pientä esikoislastaan Jerusalemin temppeliin. Mutta koska vanhemmuus herättää samantapaisia tuntemuksia ja kysymyksiä ajasta ja kulttuurista riippumatta, niin uskallan ajatella, että Maria ja Joosef kokivat vanhemmuuden iloa ja huolta ja suurta vastuuta pienestä ihmisen alusta. Vanhemmuuden vastuuta tuntien he veivät kalleimman aarteensa Jumalan luo , pyhitettäväksi Herralle. He veivät lapsensa sinne, missä hän saisi jo elämänsä alussa kokea olevansa osallinen Jumalan lapseudesta, Jumalan siunauksesta. Tilanne Jerusalemin temppelissä oli kuitenkin erilainen, kuin mihin he osasivat varautua. Suuren kansan joukon keskeltä tuoreita vanhempia ja pientä vauvaa lähestyi kaksi temppelissä olevaa vanhaa ihmistä: Simeon ja Hanna.

He molemmat odottivat Israelille luvattua lohdutusta ja lunastusta. Simeon, vanha mies, otti lapsen syliinsä ja ylisti Jumalaa lapsesta, jonka hän oli ottanut syliinsä. Vanhemmat saivat hämmästyksekseen kuulla suuria asioita omasta lapsestaan: hänestä oli tuleva valo kaikille maailman kansoille. En yhtään ihmettele, että vanhemmat olivat Raamatun mukaan ihmeissään siitä, mitä heidän lapsestaan sanottiin. Ehkä he olivat meidän muiden vanhempien ja isovanhempien tavoin katselleet lastaan etsien hänestä omia ja sukulaisten piirteitä. Ehkä toivoneet sitä, että poika saa tarpeeksi ravintoa kasvaakseen vahvaksi, jotta voisi opetella Joosefin ammatin. Sitten he saivat kuulla heille tuntemattomalta vanhukselta, että heidän pojassaan koittaa pelastus, josta kaikki ihmiset voivat olla osallisia. Sen jälkeen vielä he vielä saivat siunauksen Simeonilta. Paikalle ilmestyi myös naisprofeetta Hanna, joka myös ylisti Jumalaa heidän lapsestaan ja kertoo hänestä kaikille läsnä oleville. Vanhempien ja lapsen ympärillä hääräsi kaksi vanhaa ihmistä aivan tohkeissaan pienestä pojasta , joka ei ole edes heidän sukulaisensa. He olivat tohkeissaan, koska he näkivät Jeesus lapsessa enemmän kuin hänen vanhempansa pystyivät näkemään: elämän pimeydessä loistavan valon, joka kutsuu ihmiset Jumalan luo.

”Käsivarret vahvemmat pienokaista kantavat. Saakoon Herran kädet näin lasta hoitaa päivittäin.” ( kastevirrestä 218 ) Lapsilla ja nuorilla on oikeus olla osallisia Jumalan läsnäolosta, hänen hyvyydestään. Heillä on oikeus tulla Jumalan luo ja saada hänen siunauksensa. Eilen ja tänään on pyhän kasteen yhteydessä on tuotu ja tuodaan lapsia Jumalan luo. Se mitä Maria ja Joosef tekivät tuodessaan lapsensa Jumalan luo tapahtuu edelleenkin. Tosin me tuomme lapset heidän poikansa luo, jotta hän ottaisi tämän päivän lapset omakseen. Jotta Jeesuksen tuoma valo, toivo, pelastus pahuudesta ja kuolemasta tulisi heidän osakseen. Jotta Jeesuksen vahvat käsivarret voisivat kantaa noita lapsia kun he lapsina , nuorina ja aikuisina ovat osallisia elämän epävarmuudesta , peloista ja vääryydestä. Jotta he uskaltaisivat sukeltaa kasteen pudistavaan armoon, kun syyllisyys painaa heitä tai kun he häpeävät itseään. Jotta he voisivat itkeä tuskansa ulos Jumalan edessä, kun he vanhempana kokevat Marian tavoin, kuinka miekka läpäisee heidän sydämensä, kun heidän lapsensa kohtaa elämässään julmuutta.

Tämän päivän lapset täällä Suomessa elävät monien etuoikeuksien keskellä. Heillä on oikeus perusturvaan, terveydenhoitoon ja ilmaiseen koulutukseen. Ulkoiset olosuhteet ovat monilla paljon paremmin kuin edellisillä sukupolvilla on ollut. Monet YK:n lastenoikeudet, joiden juhlavuotta vietämme , toteutuvat meillä Suomessa, mutta silti turvattomuus ja epävarmuus elämän eri vaiheissa koskettaa tämän päivän lapsia hyvin syvästi. Hyvätkään ulkoiset olosuhteet eivät aina takaa sitä turvaa ja rakkautta, mihin lapset ja nuoret ovat oikeutettuja. Osallisuus niin sanotusta aikuisten maailmasta tunkeutuu yhä nuorempien lasten elämään. Osallisuus Jumalan lapseudesta kasteen yhteydessä liittää suurimman osan lapsista seurakuntien yhteyteen ja sitä kautta myös kristillisen kasvatuksen piiriin. Mutta enää ei ole itsestään selvää kaikille vanhemmille , että lapsilla on oikeus olla osallisia hengellisestä hyvyydestä, Jumalan armosta ja sen äärellä ihmettelemisestä. Osallisuus menestyksestä, rikkaudesta tai ikuisesta kauneudesta näyttää syrjäyttävän lasten oikeuden hengellisiin tarpeisiin. ” Älkää pelätkö hengellisyyttä. Lapset ovat siitä luonnostaan kiinnostuneita.” Näin rohkaisi piispa Lönnebo , Ruotsin kirkon emerituspiispa, joka kehitteli hengellisen pelastusrenkaan, eli rukoushelmet. Noissa helmissä on pieni helmiäishelmi ja isompi valkoinen helmi rinnakkain. Helmiäinen muistuttaa siitä, että jokainen lapsi ja nuori on ihme, Jumalan silmissä kaunis ja rakas. Valkoinen helmi vieressä muistuttaa jokapäiväisestä osallisuudesta kasteen armoon, osallisuudesta Jumalan lupaukseen: ” Sinä olet minun”, en koskaan hylkää sinua.” Tuon lupauksen varassa on lasten ja myös aikuisten turvallista elää, myös kun osallisuus elämän kivusta on päällimmäinen kokemus ja tunne. Siksi meidän kirkkomme tekee työtä lasten ja nuorten parissa. Siksi me messuun kokoontuneina rukoilemme ja pyydämme Jumalalta siunausta kastetuille ja heidän vanhemmilleen ja kummeilleen. Me kannamme heidät Jumalan luo , kuten Maria ja Joosef kantoivat Jeesus vauvan.

Anita Venäläinen