Saarna 7.12.

2. adventti 2008

Hoosianna –sunnuntai, I adventti virittää kirkkokansan juhlatunnelmiin. Kuningasten kuninkaalle laulan halleluja! Hoosianna korkeuksissa! Sytytetään ensimmäinen adventtikynttilä. Sen jälkeen joka sunnuntai yksi kynttilä lisää, kunnes niitä on neljä. Valoja syttyy ikkunoihin, puutarhan puihin. Juhla kasvaa … sen sijaan että se syvenisi. Harva muistaa, että adventti ensimmäisen adventtisunnuntain jälkeen on pienen paaston aikaa. Pääsiäistä edeltää suuri paasto; sen me miellämme selkeästi paastonajaksi, luopumisen ja itsetutkistelun päiviksi. Valmistaessamme sijaa Jumalan Pojan syntyä sydämeemme, juhla syvenee. Sieltä käsin rukoilemme: Syvyydestä minä huudan sinua Herra. Herra, kuule minun ääneni. Tarkatkoot sinun korvasi minun rukousteni ääntä.

Eräs kristitty mietiskelee joulupaastoa:

”Paasto on hiljentymistä rukouksen tilaan, mietiskelyä siinä ja keskittymistä sydämen nälässä ainoaan oikeaan ravintoon: Jumalan Sanaan, jokapäiväiseen leipäämme. Paastossa me luovumme epäolennaisesta ravinnosta elämän varsinaisen leivän hyväksi. Sydämen paastoaja puhdistaa sydämensä. Riisuudumme paljaaseen, kipeään rehellisyyteen itsemme suhteen. Kaikki, mikä on valhetta, estää meitä näkemästä olennaisen. Jos emme näe itseämme ja elämäämme rehellisesti, emme voi nähdä Jumalan armoa sen täydessä merkityksessä.” (Pieni paasto)

Mitä minä voisin tehdä, minne mennä, päästäkseni Jumalan valtakuntaan? Tämä ikuinen kysymys vaivaa mieltämme, jos katsomme elämää yksinäisyydestä, masennuksesta ja kuolemasta käsin. Tahtoisin varmistaa itselleni paikan Jumalan mielessä tämän elämän jälkeen. Luulen, että ainakin joku evankeliumin fariseuksista, kysyi aivan vakavissaan: Milloin Jumalan valtakunta tulee?

Älä säntäile tänne ja tuonne, sanoo Jeesus. Pysy aloillasi ja odota. Älä lähde juoksuun erilaisten aatteiden ja vaatteiden mukaan, sillä minä olen tässä. En minä ole missään erikoisessa paikassa. Minä olen tässä. Jos joku tulee sanomaan sinulle, että mene tuonne: siellä on taivasten valtakunta, niin älä hätäile. Ole siinä missä olet ja odota.

Katsokaa, Jumalan valtakunta on teidän keskellänne. Miten osaisimmekaan kuvata sitä, mitä Jumalan läsnäolo merkitsee elämässä yleensä ja myös omalla kohdallamme! Sanat eivät riitä. Ihmeenomainen tila tyhjenee, jos sitä pyrkii liikaa sanoittamaan. Adventin aikana suuret joukot ihmisiä laulavat joululauluja, uusia ja perinteisiä, virsiä ja lauluja. Kun ihmisiä on paljon koolla, yhteys tiivistyy sävelten myötä. Me kuulumme yhteen. Juhlava sana ”kristikunta” tuntuu yhtäkkiä aivan luonnolliselta. Me laulamme ylistystä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa. Näin pappi johdattelee seurakuntaa ennen ehtoolliselle käymistä. Yhteys on ihmeellistä: se ulottuu tämän todellisuuden ulkopuolellekin, jonnekin minne me emme näe.

Lapsi yrittää opetella puhumaan ja sopertaa:

Odotan muutosta. Että jokin olisi elämässäni toisin. En tiedä enkä muista, mikä. Jumala kehottaa minua odottamaan iloiten ja toivoen, kärsivällisesti ja rohkeati, keskellä hätääni ja syyllisyyttäni, uskoen, luottaen. Hän kehottaa minua odottamaan nöyrtyen ja katuen, valmistautuen vastaanottamaan jotain hyvää, jotain uutta, jotain.

Kun rukouksessa ja ehtoollisessa käymme Jumalan eteen, meidän tulee tehdä se hiljentyen, kunnioittaen ja pyhän edessä polvistuen. Pyhän edessä me nöyrrymme ja painamme päämme.

Jumala, vapahda, pelasta ja päästä minut synneistäni, jotka olen tahtoen sekä tahtomattani tehnyt, sanoin ja teoin, tietoisesti ja tietämättäni, päivällä sekä yöllä, ymmärrykselläni sekä ajatuksellani. Anna minulle kaikki anteeksi hyvyydessäsi ja ihmisrakkaudessasi.

Tällaisten tuntojen keskelle Jumala antaa meille lahjan. Hän lahjoittaa uskon. Uskontunnustuksessa me kuvailemme tuota lahjaa, jonka olemme saaneet. Teemme sen yhteen ääneen näin lausuen:

uskontunnustus

Elina Rajala