Saarna 3.7.

3. sunnuntai helluntaista

Kuuletko kutsun?

Luuk. 19: 1-10

Tehdäänpä pieni ajatusleikki. Kuvittele itsesi istumassa ja osallistumassa jumalanpalvelukseen, joka aivan normaalisti alkaa virren veisuulla ja papin alkusanoilla. Niiden jälkeen tullaan rippiosuuteen. Juuri kun valmistaudut yhdessä muiden seurakuntalaisten kanssa lausumaan synnintunnustuksen, muuttaa pastori totuttua järjestystä. Seurakunnan paimenen ominaisuudessa pastori julistaakin ensin synninpäästön, ja vasta sen jälkeen seurakunta tunnustaa yhteen ääneen rikkomuksensa. Miltähän tällainen järjestys tuntuisi? Miltä tuntuisi, kun kuulisi saavansa anteeksi ennen kuin on ehtinyt edes anteeksi pyytää?  

Ehkä emme ole niin rohkeita, että alkaisimme tässä ja nyt muuttamaan jumalanpalvelusjärjestystä ja sitä vuosisataista perinnettä, mikä kirkossamme on vallinnut synnintunnustuksen ja –päästön osalta. Mutta päivän evankeliumin tarkastelu osoittaa sen, että muutettu järjestys vastaisi aika hyvin Jeesuksen toimintatapaa.

Kun tarkastelemme tuota Jeesuksen ja Sakkeuksen kohtaamista, mistä päivän evankeliumi kertoo, emme löydä tuon kohtaamisen alkuhetkiltä minkäänlaista synnintunnustusta tai uskontunnustusta. Evankeliumi ei meille kerro sitä, minkälaisia mielenliikkeitä Sakkeus koki sisimmässään ennen Jeesuksen kohtaamista. Mutta mitään sanallista avun- tai anteeksipyyntöä ei Sakkeus Jeesukselle esitä. Jokin saa hänet kuitenkin paikan päälle, ja hakeutumaan sellaiseen paikkaan, josta näkisi tuon Jeesuksen, josta oli kuullut puhuttavan.

Sakkeus pääsee kuin pääseekin paraatipaikalle, kiipeämään viikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen. Kohdalle tultuaan Jeesus huomaa Sakkeuksen ja kutsuu luokseen. Eikä ainoastaan luokseen, vaan kanssaan Sakkeuksen kotiin. Päivän evankeliumissa Jeesus on siis se, joka toimii ensin. Jeesus huomaa, puhuttelee, osoittaa hyväksyntää, kutsuu luokseen. Hän ei toru Sakkeusta niistä virheistä ja väärinkäytöksistä, joita tällä on elämässään ollut. Ei, vaan Jeesus yksinkertaisesti kutsuu Sakkeuksen luokseen.

Tähän Jeesuksen kutsuun Sakkeus vastaa esimerkillisellä tavalla. Sakkeus ei jää puuhun harjoittamaan älyllistä pohdintaa sen äärellä, että kukahan tuo mies nyt ihan oikeasti on. Hän ei jää kyselemään, pitävätkö ihmisten kertomat todistukset hänestä varmasti paikkansa. Hän ei myöskään käperry itseensä ja omaan pienuuteensa. Ei, vaan hän tulee evankeliumin sanojen mukaan ”kiireesti alas ja ottaa iloiten Jeesuksen vieraakseen”. Jeesuksen kutsuun vastaaminen ei Sakkeuksen kohdalla tarkoita ensisijaisesti Jeesuksesta esitettyjen väitteiden totena pitämistä tai niiden hylkäämistä. Sen sijaan Sakkeus vastaa kutsuun toimimalla ja – huomatkaa – iloitsemalla!

Sakkeus siis vilpittömästi iloitsee siitä, mitä on nähnyt ja kokenut, ja toimii sen mukaan. Hän on lyhytkasvuinen ja toisten vihaama – olihan hän huolehtinut omista eduistaan tullimiehenä ehkäpä jopa liiankin hyvin, riistämällä tarpeettomasti toisilta. Siitä huolimatta Jeesus osoittaa hänelle rakkautta ja hyväksyntää. Tuo kohtaaminen saa Sakkeuksessa aikaan muutoksen. Armo ja hyväksytyksi tulemisen kokemus saa aikaan sisäisen kääntymyksen.

Tuosta kokemuksesta, sen tuomasta ilosta, nousee Sakkeuksen huulille myös uskontunnustus. Tuohon uskontunnustukseen riittää yksi sana, jonka Sakkeus lausuu. Tuo sana on ”Herra”. Yksi pieni sana, joka sisältää kuitenkin kaiken. Kaikkien kuullen Sakkeus lausuu: ”Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin." Samalla hän tunnustautuu Jeesuksen omaksi, muiden paheksunnasta huolimatta. Samalla hän on myös valmis muuttamaan sitä, minkä tietää omassa toiminnassaan vääräksi. Ja vaikkei hän varsinaisesti esitä anteeksipyyntöä, on virheiden myöntäminen ja katumus helposti aistittavissa hänen sanoistaan. Hän myöntää kohdelleensa väärin köyhiä, hän myöntää riistäneensä liikaa tullimaksuja. Eikä hän pelkästään tunnusta erehdyksiään, vaan on valmis toimimaan korjatakseen virheensä.

Sakkeus kuuli kutsun ja vastasi siihen iloitsemalla ja toimimalla. Jumala kutsuu yhä tänäkin päivänä meitä luokseen. Miten on, kuuluuko Jumalan kutsu tässä ajassa ja tässä maailmassa? Entä kuulemmeko me itse tuon kutsun, suostummeko kuuntelemaan? Esteitä toisaalta tuon kutsun kuulumiselle, toisaalta kutsun kuulemiselle tai kuuntelemaan pysähtymiselle voi olla monia.

Ensiksikin, täytyy olla joku joka kutsun esittää, jotta kutsun voi kuulla. Toki Jumala itse kutsuu meitä salatulla tavalla arkemme keskellä, mutta Jumala tarvitsee meitä ihmisiä kuitenkin työtovereinaan, viestinviejinä. Onko päässyt käymään niin, että kutsu on jäänyt esittämättä? Viesti Jumalan rakkaudesta, ilosanoma Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta ei ole ehkä yltänyt kaikkien arkitodellisuuden keskelle. Kirkko ja kristityt eivät välttämättä tällä hetkellä ole yhteiskunnassamme kovin suuressa huudossa. Kutsua voi olla vaikea kuulla, jos välittämämme viesti ei ole selkeä. Toisaalta taas toisella puolella maapalloa, Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan kirkot ja kristittyjen määrä kasvavat hurjaa vauhtia. Kuuluuko siellä kutsu kirkkaampana?

Entä meissä itsessämme olevat esteet kutsun kuulemiselle ja kuuntelemiselle? Ehkä meillä menee ulkoisesti katsottuna liian hyvin, niin ettemme kaiken yltäkylläisyyden keskellä enää muka tarvitse Jumalaa. Katoavat aarteet peittävät alleen katoamattomat. Toisaalta tämän ajan ihmiselle on vaarana jäädä liikaa kiinni älyllisiin pohdintoihin koskien Jumalaa ja uskoa. Järjen käyttö on toki sallittua, mutta uskon todellisuudessa eivät aina päde samanlaiset logiikan lait kuin muussa ajattelussamme. Kaikkea emme pysty selittämään, kaikkea emme ymmärrä. Siksi puhummekin juuri uskosta. Sydämen uskoa tarvitaan usein silloinkin, kun elämä näyttää kohdallamme sen hauraan puolensa. Joskus kohtaamamme vaikeudet ja vastoinkäymiset tuntuvat niin raskailta, että ne tahtovat peittää alleen Jumalan kutsun. Toisaalta, juuri heikkouden ja pimeyden keskellä Jumala tahtoo olla läsnä. Siellä missä me olemme pieniä ja heikkoja, saa Jumala olla suuri ja antaa voimansa. Sakkeus, joka oli toisten halveksima, sai osakseen hyväksyntää, kuuli kutsun ja vastasi siihen uskolla. Miksemme siis mekin?

Päivän evankeliumissa Sakkeus siis kuulee kutsun ja vastaa siihen. Mutta lopultakin tuossa kohtaamisessa Jeesus on se, joka toimii. Jeesus on se, joka tulee tavallisen arkielämän keskelle. Sakkeus on vain vastaanottajan asemassa. Jo ennen kuin Sakkeus on tehnyt mitään hyvää, Jeesus osoittaa hänelle hyväksyntää. Voisimmeko löytää tuosta Jeesuksen kohtaamisen tavasta eväitä siihen, miten me kohtaamme ympärillämme olevia lähimmäisiä? Uskon olemukseen kun kuuluu, että se varjelee meitä käpertymästä itseemme, laittaa meidät liikkeelle. Uskon todeksi eläminen pitää sisällään toisten kohtaamisen ja heidän hätänsä huomioimisen.

Miten sitten toimimme kristittyinä kohdatessamme muita? Välittyykö Jumalan rakkaus ja hyväksyntä tavassamme kohdata toinen ihminen? Tarvitsemme suurta viisautta ja tilannetajua toimiessamme Jumalan viestinviejinä, Hänen kutsunsa välittäjinä. Sillä halusimmepa tai emme, luomme omalla toiminnallamme väistämättä kuvaa Jumalasta myös ympärillemme. Heijastammeko sanoillamme ja teoillamme Jumalan rakkautta, vai lyömmekö lyötyjä, painammeko alas maahan painettuja?

Armo ja armahtaminen on aina vastausta siihen, että me ihmiset olemme syntisiä. Ilman syntiä ei tarvittaisi armoakaan. Jeesus kuoli ristillä meidän pahuutemme tähden, kantoi meidän syntimme ristille. Tätä puolta ei tule unohtaa. Synti on yhä todellisuutta, josta tarvitsemme muistutusta. Kuitenkin, usein elämä itsessään jo painaa alas, pakottaa näkemään sen, kuinka heikkoja ja vajavaisia olemme. Jos tällainen elämän kolhima ihminen tulee viimeisillä voimillaan luoksemme saadakseen apua ja lohdutusta, eikö silloin olisi tärkeää osoittaa hänelle rakkautta ja hyväksyntää, ennemmin kuin painaa vieläkin alemmas kertomalla kuinka huonosti hän on elämänsä elänyt. Jeesus osoitti Sakkeukselle ensin hyväksyntää. Tuo hyväksyntä sai aikaan Sakkeuksessa muutoksen, joka näkyi myös hänen elintavoissaan. Kun me saamme osaksemme rakkautta ja hyväksyntää, on meidän varmasti myös helpompi myöntää virheemme ja pyytää anteeksi. Jospa mekin katsoisimme ympärillemme ja toisia ihmisiä rakkaudella, emmekä niinkään erilaisten vaatimusten läpi.

Tänään meille esitetään kutsu tulla ehtoollispöytään. Jeesus kutsuu meitä aterialle. Aterialle, jossa me saamme olla vastaanottajan asemassa. Aterialle, jolla Jeesus tulee luoksemme. Olipa menneisyytemme minkälainen tahansa, elämäntodellisuutemme minkälainen tahansa, Jeesus tahtoo kohdata meidät kokonaisina ihmisinä, täysin vailla vaatimuksia. Tuossa pöydässä, ehtoollispöydässä, meiltä ei odoteta mitään. Kaikki on jo tehty puolestamme, velkamme on jo maksettu. Kun tuosta ehtoollispöydästä ja tästä messusta lähdemme eteenpäin, haastetaan meitä kuitenkin elämään uskoamme todeksi arjessamme, niiden ihmisten keskellä joita kohtaamme. Usko ja armon kokemus laittaa meidät liikkeelle. Tehtävämme Jumalan työtovereina on välittää sanomaa armosta, ilosta ja toivosta – siitä Jumalan rakkaudesta ja hyväksytyksi tulemisesta, jota olemme itse saaneet kokea.

Hanna Hietanen