Saarna 2.11.

Kuolemasta elämään

Veteraanien kirkkopyhän saarna 2.11.2008

Joh. 6:37-40

Eilen illan pimetessä saattoi nähdä tuhansien kynttilöiden loistavan hautausmailla ympäri Suomea. Pyhäinpäivän kunniaksi ihmiset kokoontuivat haudoille muistamaan poismenneitä läheisiään. Myös seurakunnilla on kaunis tapa sytyttää iltakirkoissa kynttilät jokaisen vuoden aikana kuolleen jäsenensä muistolle.

Hyvin monta kertaa minulta on kysytty, miltä tuntuu olla pappina hautajaisissa. Kerron, että onhan se raskasta, joka kerta liikuttaa, joskus joutuu taistelemaan kyyneleitä vastaan. Mutta pappina minun on oltava omaisten tukena, oltava se, joka pysyy vahvana. Olen usein lukenut hautajaisissa tämän pyhän evankeliumitekstin. Myös hautaan siunaamisen kaavassa sanotaan: ”Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.”

Meitä pappeja pidetään usein kuoleman ammattilaisina. Sota-aikana papin saapuminen taloon oli monesti merkki siitä, että joku talon miehistä oli kaatunut sodassa. Työssäni Reserviupseerikoulun pappina opetan upseerioppilaille sota-ajan kaatuneiden huollon perusteita. Myös niitä asioita on jonkun koulutettava ja suunniteltava. Pohdimme upseerioppilaiden kanssa, miksi sodan aikana oli tärkeää, että omaiset saivat taisteluissa kaatuneet läheisensä kotiin, eikä heitä esimerkiksi haudattu taistelukentille. Kaatuneiden evakuoimiskeskukset tekivät suuren työn huoltaessaan vainajat, selvittäessään heidän henkilöllisyytensä ja lähettäessään heidät usein pitkällekin matkalle kohti kotia. Se oli kuitenkin ensiarvoisen tärkeää. Suuri osa omaisista sai rakkaansa kotiin ja järjestettyä asianmukaiset hautajaiset.

Erilaiset perinteet ja rituaalit ovat tärkeitä surevalle. Hautajaiset ja siihen liittyvä muistotilaisuus ovat tilaisuus jättää viimeiset hyvästit vainajalle, muistella häntä sekä jakaa surua muiden kanssa. Omaisille jää myös hautapaikka, jossa muistella, jonne tuoda kukkia ja kynttilöitä. Hautakivi on kunnianosoitus vainajalle, merkki siitä, että häntä ei ole unohdettu vaan hän elää yhä muistoissamme ja sydämissämme.

Kuolema on nyky-yhteiskunnassa eräänlainen tabu. Se on erillään muusta elämästä ja kuolevat on eristetty sairaaloihin ja hoitolaitoksiin. Kuolemasta ei saa puhua, sitä pitää pelätä. Kuolema on kuitenkin yhtä luonnollinen osa ihmisen elämää kuin syntymä. Minulla on sukulainen, Viola-täti, joka on täyttää pian 93 vuotta. Kun hän ensimmäisen kerran alkoi puhua minulle kuolemastaan, hyssyttelin: ”Älä nyt noin sano, kyllähän sinä elät vielä pitkään.” Sittemmin olen ymmärtänyt, että on tärkeää saada puhua myös näistä asioista. Sen ymmärrettyäni olen kuunnellut Viola-tätiä sen sijaan, että olisin hyssytellyt. Hän on iäkäs, paljon elämää jo nähnyt ja hyväksynyt sen, että pian on hänen aikansa lähteä tästä maailmasta. Hänelle kuolema ei ole pelottava vaan vapauttava ajatus.

Kun minulta kysytään, onko raskasta olla pappina hautajaisissa, vastaan, että on hienoa saada olla lohduttamassa surevia ja tuomassa toivoa. Ajattelen, että sanonta: ”Niin kauan kuin on elämää, on toivoa”, voidaan kääntää myös toisinpäin: ”Niin kauan kuin on toivoa, on elämää.” Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumissa ovat meille lupaus toivosta ja elämästä: ”Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka tulee minun luokseni, minä en aja pois. --- Ja lähettäjäni tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki.”

93-vuotias Viola-tätini toivoo, että hänen aikansa koittaisi pian. Hän sanoo kaipaavansa lepoa ja ystäviään, jotka ovat jo kuolleet. Ajattelen, että yksi ihmiselämää kovasti sävyttävä tunne on kaipuu, ikävä. Luulen, että kuolema on tuon kaipuun loppumista. Se on perille pääsemistä, tien löytämistä ikuiseen kotiin.

Läheisen ihmisen kuolema aiheuttaa suurta surua. Silloin saatamme hetkeksi menettää toivon, tuntuu, että mistään ei saa lohdutusta. Tunnemme vain menetyksen tuskan. Edes ajatus, että rakkaamme on päässyt perille taivaalliseen kotiin, ei tunnu sillä hetkellä lohduttavan. Kaipuu kuuluu ihmisen elämään, joka on maan päällä epätäydellistä. Kohtaamme vastoinkäymisiä ja koemme menetyksiä, jotka aiheuttavat surua ja ikävää. Meidän tehtävämme maan päällä on kaivata, etsiä tietä ikuiseen kotiin. Raamatussa Jeesus sanoo, että me tunnemme sinne tien. Kristus itse on tie, totuus ja elämä, eikä kukaan voi päästä Jumalan luo muuten kuin hänen kauttaan. Hän vapauttaa meidät kuolemasta elämään. Hänen ristinsä on meidän toivomme.
 

Suvi Kouri