Saarna 12.10.

Vielä uskomme kestää

Matteus 16:1-4 ja Room. 5:1-11

Eräs tuttavani kertoi minulle kokemuksia muutaman vuoden takaa Saksasta. Hän oli tavannut paikallisen luterilaisen perheen. Yhdessä he olivat kokoontuneet viettämään sunnuntaiaamuna jumalanpalvelusta kerrostalon kellariin. Kaikki paikallaolijat olivat harmaantuneita vanhuksia. Alle kymmenen henkilöä oli koolla. Kun heiltä kysyttiin, että miksi he kokoontuvat kerrostalon kellarissa, eikä kirkossa, oli vastaus, että kirkko on myyty. Seurakuntalaisia oli liian vähän. Ei ollut varaa pitää kirkkoa, joten se oli pakko myydä. Nyt heidän entisessä kirkossaan on monitoimitila, joka päivisin toimii ihmisten tapaamispaikkana ja pelisalina ja illalla kapakkana. Vanhukset huokaavat raskaasti. Tuttavani ihmetteli, miksi heillä ei ole pappia paikalla. Vastaus oli sama. Meitä on enää niin vähän. Meillä on yhteinen pappi muutaman muun kaupungin kanssa. Hän käy parin kuukauden välein toimittamassa messun. Kysymykseen siitä, missä kaikki nuoret ovat, oli vastaus, että he ovat vieraantuneet kirkosta ja uskosta. Nämä vanhukset olivat kyllä kastaneet lapsensa, mutta lapset hylkäsivät vanhempiensa uskon, eikä heidän lapsiaan ollut enää kastettu. Nämä vanhukset olivat viimeinen uskovien joukko tuossa Saksalaisessa kaupungissa. Yksitellen tuo joukko hupeni ja he tuntuivat alistuneen tuohon vääjäämättömältä näyttävään asiaan. Ja tämä kaikki tapahtui maassa, josta meidän luterilainen uskomme ja uskonpuhdistuksemme on lähtöisin.

Ajattelin, että entä meillä Suomessa? Voisiko meillä tapahtua jotakin samantapaista? Kipeälle tuntuisi ajatus kirkon myymisestä. Jotakin pyhää ja rikkomatonta hajoaisi silloin. Pahalle tuntuisi ajatus, etteivät lapset enää tunnustaisi isiensä uskoa, ettei sakramenttejä enää jaettaisi. Ehkä me olemme Suomessakin pikkuhiljaa, huomaamatta luisumassa tälle tielle. Hälytysmerkkejä on paljon ilmassa. Monet kastetut aikuiset eivät osaa kertoa lapsilleen juhlapyhien merkitystä. Joulu vielä saattaa olla muistissa, mutta entä helatorstai tai helluntai? Monet nuoret pitävät itseään kristittyinä, mutta kertovat kuitenkin uskovansa sielunvaellukseen. Evankeliumin kirjanoppineetkin itse asiassa kertoivat uskovansa Jumalaan ”omalla tavallaan” hylätessään Jeesuksen. He sanoivat uskovansa Jumalaan, mutta eivät tuntuneet tarvitsevan Messiasta. He olivat itse itselleen Messiaita, sillä he uskoivat pystyvänsä selviytymään elämästä omin neuvoin. He kuvittelivat, etteivät tarvitse armahtajaa.

Monet itseään kristittyinä pitävät sanovat nykyäänkin, että uskovat kyllä, mutta omalla tavallaan. Ei, kuten kirkko uskoo.

Mikä se kirkko on, joka niin eritavalla uskoo, ettei nykypäivän ihminen voi tuota uskoa omalle kohdalleen hyväksyä? Kirkko on seurakuntalaiset. Ilman seurakuntalaisia ei ole kirkkoa. Jokainen seurakuntalainen on osa kirkkoa. Lauseessa; ”Uskon kyllä, mutta eri tavalla kuin kirkko.” on paradoksi. Kristitty uskoo silloin eri tavalla mitä itse uskoo. Ei voi olla kristitty sitoutumatta kristinuskon perusajatuksiin. Silloin on jotakin muuta. Ei voi myöskään olla kristitty ilman yhteisöä. Alusta alkaen kristinusko on ollut yhteisön usko. Yhteisö on se, joka on tukenut ja kantanut. Yhteisö on pitänyt huolta heikommista ja apua tarvitsevista. Kristitty ei voi olla yksin salassa muilta ja harjoittaa kristinuskoa ilman kontakteja muihin ihmisiin. Silloin on jotakin muuta.

Tarvitaanko jälleen uskonpuhdistusta? Jos ei tarvittaisikaan uskonpuhdistusta, niin ainakin tarvitaan Jeesuksen esiin nostamista. Ehkäpä meidän aikanamme ollaan siinä mielessä hukassa, että aivan liian monet kastetut kirkkomme jäsenet eivät ymmärrä, kuka Jeesus on, ja mihin häntä tarvitaan.

Päivän evankeliumissa Jeesus tarkoittaa itseään puhuessaan Joonan merkistä, mutta vastustajat eivät halua ottaa häntä vastaan. Jeesus oli se ääni, jonka kuulevat saivat pelastuksen. Niin kuin Joona kävi Niinivessä kertomassa, että tuho uhkaa, jos tilanne ei muutu, niin Jeesus tuli kertomaan, että valinnan aika on tullut. Myös meille on annettu tuo Joonan merkki Jeesuksessa, kuten kaikille, jotka saavat kuulla Raamatun sanan. Se että voimme itse tutkia Jumalan sanaa omalla kielellämme, on uskonpuhdistajamme Martti Lutherin ansiota.

Martti Luther oli syvällinen omantunnon ihminen. Häntä ei tyydyttänyt näennäinen rauha Jumalan kanssa. Kerrotaan, että hän saattoi käydä rippi-isänsä luona tunnustamassa syntejään useita kertoja päivässä. Vähemmästäkin tuskastuivat molemmat - niin rippi-isä kuin syntejään pois perkaava munkkikin. Mitä rehellisemmin Luther uskalsi kohdata oman pahuutensa, sen vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, ettei syntien taakka vähentynyt niitä yksityiskohtaisesti tunnustamalla. Oman sisimmän pahuuden kanssa kamppaileminen oli kuin sipulin kuorimista - mitä enemmän kuorit, sitä enemmän itkettää.

Jumalan todellisuus ei ole sidoksissa ajan kulkuun. Jumala näkee yhdellä silmäyksellä koko maailmanhistorian: Adamin ja Eevan kuokkimassa kivistä peltoa syntiinlankeemuksen jälkeen, Nooan rakentamassa arkkia, Mooseksen johtamassa Israelin kansaa kohti Luvattua maata, Jeesuksen ajan fariseukset ja saddukeukset, kaikki kirkkoja johtaneet ja johtavat paavit, patriarkat ja piispat sekä meidät täällä Marian kirkossa.

Kun Jumala katselee tätä todellisuutta, mitä hän näkee? Jumala näkee paljon epärehellisten ihmisten vilpillisyyttä ja rehellisten ahdistusta, kun yritämme - kuka milläkin tavoin - selvitä elämässä eteenpäin päivästä toiseen syntiemme vaivaamina.

Jumala ei ole jättänyt kuitenkaan meitä ihmisiä oman onnemme nojaan. Uuden testamentin lukukappaleessa Paavali kirjoittaa: "Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:8)

Jumala ratkaisi ihmisen syntiinlankeemuksesta aiheutuneen ongelman kärsimällä itse meille synneistämme oikeudenmukaisesti kuuluvan tuomion. Ristillä Jeesus joutui jopa Jumalankin hylkäämäksi. Kuolemansa jälkeen Jeesus astui alas tuonelaan, minkä tapahtuman menneet sukupolvet ovat ilmaisseet uskontunnustuksessa vieläkin rajummin: "astui alas helvettiin".

Kun Jumala sovitti syntimme näin perusteellisesti, ei edes sielunvihollinen saa meitä mistään synneistämme syyttää. Syntiemme rangaistus on jo kärsitty. Ja koska ketään ei saa rangaista samasta rikkeestä kahta kertaa, tarkoittaa Jeesuksen sovitustyö sitä, että me olemme vapaita. Tuomio on otettu pois. Jeesuksen täytyi joutua Jumalan hylkäämäksi, jotta kenenkään meistä ei tarvitsisi kokea mitään vastaavaa.

Me olemme vapaita. Meillä on Usko, Sana ja Sakramentit ja ne ovat vielä vahvoja. Meillä on yhteys toisiimme ja lupaus siitä, että Jumala on rinnallamme vaikeinakin aikoina ja siksi nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.
 

Hanna Sinkko