Saarna 7.9.

Elämä jatkuu

Johannes 11:21-45

On syksy. Otamme sen vastaan ristiriitaisin tuntein. Päällimmäisenä on sana ‘luopuminen‘. Näemme, kuinka luontoa vähä vähältä riisutaan. Se valmistautuu talveen kuin pitkään uneen. Se tietää, että pimeydeltä ja kylmyydeltä on suojauduttava, jotta elämä aikanaan voisi jatkua. Perheystävämme, kirjailija-runoilija Aune Vähäkangas kuvaa syksyä näin: “Kauneimmillaan puu riisutaan ja joka syksy kultamatto peittää mullan ja lehtien kuolema ravitsee maata.”

Syksy ja kuolema. Evankeliumissa taas kohtaamme Jeesuksen ja kuoleman. Voi sanoa, että Aunen runo ja evankeliumi ovat uskon koetinkiviä: uskonko siihen, että jokasyksyinen lehtien kuolema johtaa uuteen elämään? Uskonko, että syksyä ja talvea seuraa uusi kevät ja kesä? Ja uskonko, että kuoleman valta on murrettu, että Jeesus antaa elämän, että hän on elämä? Jos uskon, lehtien kuolema ja ihmisen kuolema eivät pelota, syksy ja elämän ilta eivät ole kaiken loppu, vaan uuden alku. Tämän ymmärtämisessä auttaa ikä, se että on nähnyt ja elänyt kaikki vuodenajan, että on nähnyt ja kokenut ihmisen elämän aamusta iltaan. Te, vanhemmat kirkkovieraat, olette etuoikeutetussa asemassa, sillä teillä on tämä iän mukanaan tuoma viisaus. Teille evankeliumi, joka puhuu kuolemasta, avautuu kutsuna elämään. Monen luopumisen riisuma ja lopulta ravitsema sydän ymmärtää tämän.

Kun katse kääntyy kuolemasta elämään, usko tunnistaa tässä pyhäpäivässä pääsiäisen ilon - vietämmehän nyt syksyn pääsiäistä, ylösnousemuksen juhlaa. Koemme olevamme uuden elämän alkupisteessä, elämän joka nousee kuoleman varjosta. Evankeliumi todistaa väkevästi, että kuoleman valta on murrettuja ja että murtaja on Jeesus, elämä itse. Evankeliumissa puhutaan kuolemasta ja eletään kuoleman ja surun otteessa, mutta viimeinen sana on elämällä. “Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole”, vakuuttaa Vapahtajamme. On turvallista kohdata kuolema hänen kanssaan, sillä samalla kohtaamme ikuisen elämän. Pääsiäisen, myös syksyn pääsiäisen, sanoma on elämässä. Multa saa syvän tuoksunsa vain lehtien kuoleman kautta. Ylösnousemuksen pakahduttava ilo mahdollista vain pitkäperjantain pimeyttä vastaan. Pääsiäisessä on Kristuksen tuoksu.

Syksyn salattu kauneus on riisumisessa. Puut, menettäessään lehtensä, kadottavat värinsä löytääkseen ne aikanaan uudestaan. Elämä, riisuttuna, pelkistyy kaikkein oleellisimpaan. Luopuminen on tilan antamista uudelle. Näin meidänkin elämässä, elämän illassa. Hämärtynein silminkin me näemme enemmän ja kauemmaksi kuin kukoistuksemme päivinä. Elämä on pelkistynyt. Kaikki turha on menettänyt merkityksensä ja jäljelle on jäänyt se, mitä kuolemakaan ei voi voittaa: luja luottamus ja usko siihen, että elämä jatkuu. Ylösnoussut Vapahtajamme on viitoittanut meille tien, joka johtaa perille. Kuolemasta on tullut uni, josta aikanaan, ylösnousemuksen aamuna ja uuden elämän keväänä, herätetään.

Puhuessaan elämästä ja kuolemasta Jeesus puhuu uskon todellisuudesta. Hän opettaa Martalle ja meille kaikille kädestä pitäen, mitä usko meille, kuoleman varjon maassa eläville, merkitsee. Ei hän julistuksellaan mitätöi kuolemaa. Ei, hän nostaa sen rinnalle elämän, joka ei pääty koskaan. Hän viittaa itseensä, elämään. Mutta ei hän pelkästään opeta, vaan hän myös kohtaa surevan ihmisen hienovaraisesti. Hän on lähellä, nöyränä, itkien ja hänkin surren. Sanoja ei tarvita, läheisyys riittää. Martta ja sanaton, Marian kaltainen surija, saa kokea taivaallisen lohdutuksen voiman. Lohduttajana Jeesus eroaa meistä siinä, että hän ei pysähdy kuolemaan, ei Lasaruksen eikä omalla kohdallaan. Hän avaa taivaan aivan kuten hän käski avata Lasaruksen haudan, ja tapahtuu ihme: kuollut herää eloon.

Jeesus julistaa meille eläville. Hän julistaa meille hyvissä ajoin ennen elämämme viimeistä iltaa, jotta sydämemme avautuisivat. Ensin avataan sydämet, vasta sitten taivaan portit. Hän puhuu meille kuolemasta havahduttaakseen meidät elämään. Hän avaa silmämme näkemään hänessä Jumalan Pojan, kuoleman voittajan ja iankaikkisen elämän antajan. Hänellä on kuoleman ja tuonelan avaimet, mutta myöskin elämän avaimet. Hän tasoittaa meille taivastien oman kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta. Jumala antoi hänet rakkaudesta keskellemme ja hän antoi itsensä rakkaudesta kuolemalle voittaakseen sen vallan. Jeesuksen tie kuolemaan alkoi rakkaudesta, Lasaruksen kuolleista herättämisestä. Lasarus oli hänelle rakas ja niin olemme mekin, jotka Jumala on antanut hänen omikseen. On suurta ja lohdullista ajatella, että elämämme, niin sen alku kuin loppukin, on meitä rakastavan Jumalan käsissä. On ihmeellistä tajuta, että iankaikkisuus on jo läsnä elämässämme. Me, Jeesuksen omat ja seuraajat, saamme jo tämän ajallisen elämän aikana kokea edes häivähdyksenomaisesti, mitä iankaikkisuus on ja merkitsee. Se tuo elämäämme ulottuvuuden, jonka koemme rikkautena ja elämää elvyttävänä voimana. Kun näin tapahtuu, mielen täyttää rukous ja kiitollisuus, pääsiäisen ilo.

Lehtien kuolema ravitsee maata. Elämä jatkuu.
 

Hannu Pekkala