Saarna 3.8.

Itsensä tutkiminen

Matt. 21:28-32

Päivän aihe on itsensä tutkiminen. Päivän Vanhan testamentin tekstissä, Jobin kirjassa tuo itsensä löytäminen ja tunteminen syntyivät kärsimyksen kautta, kuten niin monesti elämässä tapahtuu. Job oli hurskas mies. Siitäkin huolimatta Jumala antoi Saatanan koetella Jobin uskollisuutta itseään kohtaan. kaiken kärsimänsä jälkeen Job nöyrtyy Jumalan edessä ja tunnustaa Jumalan suuruuden. Job luuli tietävänsä aiemmin Jumalan tahdon. Hän luuli puhuvansa niitä asioita, mitkä olivat Jumalasta ja toimivansa Jumalan tahdon mukaan, mutta toisin kävi. Jumala osoitti Jobille, ettei Hänen tahtoaan voi ihminen tietää. Niin on myös meidän kohdallamme. Monesti me papit tai hartaasti uskovat ihmiset kuvittelemme tietävämme jotakin Jumalan tahdosta. Näin saatamme langeta ylpeyden ja itseriittoisuuden syntiin. Jumala antaa vastoinkäymisiä pysäyttääkseen meidät ajoissa, jotta tarkastaisimme suuntamme ja nöyrtyisimme Hänen edessään. Hän pysäyttää meidät tutkimaan itseämme ja motiivejamme.

Raamatun mukaan ihminen on alun perin luotu valoon, onneen ja iloon. Kaikki oli hyvin paratiisissa. Tapahtui kuitenkin jokaista ihmistä koskettava katastrofi. Ihminen nousi kapinaan Jumalan sanaa vastaan ja kapina jatkuu tänäänkin. Moni aikamme ihmisen saattaa kuvitella mainosten lumoamana, että joillakin elämä on hyvinvointia, terveyttä, menetystä, onnea ja iloa. Se on kuitenkin vain kulissia. Kenenkään elämä ei ole pelkästään sellaista. Kauniin pinnan alla voi olla monia murheita. Kenenkään elämä ei ole täydellisen onnellista alusta loppuun, vaan jokaisella on ennemmin tai myöhemmin omat koettelemuksen aikansa ja niissä luottamuksemme Jumalaan punnitaan.

Vaikeuksien edessä meillä on kaksi vaihtoehtoa. Voimme joko kääntyä Jumalan puoleen, nöyrtyä ja ottaa vastaan sen, mitä hän katsoo parhaaksi antaa, tai kovettaa itsemme ja luopua Jumalasta. Elämän monet mutkat ja ylämäet haastavat meidät tutkimaan omaa itseämme ja suhdettamme Jumalaan. Ne voivat lamaannuttaa ja katkeroittaa tai sitten kasvattaa parempaan. Vanha viisaus sanoo, ettei simpukkakaan tiedä helmestä mitään, se tuntee vain kivun. Jumala vie meidät juuri suurimman tuskan keskellä lähemmäksi itseään, riisuu paljaaksi kaikesta turhasta ja antaa mahdollisuuden aloittaa alusta. Rikkomalla jotakin hän luo uutta ja parempaa.

Jobin kirja on puhuttanut ihmisiä aina. Ihmiset ovat halunneet ymmärtää syyn kärsimyksiinsä ja huoliinsa. Syyn siihen, miksi Jumala sallii maailmassa olevan pahaa. Monet pahat asiat maailmassa ovat meistä ihmisistä itsestämme lähtöisin. Syyllisen löytää, kun kävelee peilin eteen ja katsoo siihen, vaikka kovin helposti me vaikeuksien edessä käännämme katseemme taivaalle ja puimme nyrkkiä Luojallemme ja Herrallemme. Miksi hän sallii tämän tapahtua juuri minulle?

Kärsimyksen tulessa elämäämme joudumme kamppailemaan siitä, päästämmekö sisimmässämme olevan tyytymättömän valituksen hengen valloilleen vaiko opettelemmeko tyytymään siihen hyvään, jota meillä vielä kuitenkin on. Kriisin hetki on myös se hetki, jossa Jumalan lupaus paremmasta on idullaan. Se hetki, jolloin Jumala pakottaa pysähtymään ja tarkastelemaan itseään ja elämäänsä vailla ajatusta siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Keskellä suurinta tuskaa on ihminen polvillaan ja alasti Jumalan edessä, vailla naamioita ja kulisseja. Sellaisina hetkinä Jumala ojentaa kätensä ja koskettaa ihmistä. Näyttää suunnan ja ohjaa lempeän isän lailla turvallista polkua. Saatamme kulkea tuon muheiden polun kuin sumussa. Emme muista paljoakaan päivistä tai hetkistä tai siitä kuinka selvisimme. Jälkeenpäin saatamme huomata, kuinka meitä kannettiin ja kuinka varjelus oli mukanamme vaikeinakin aikoina.

Vaikka Herra haavoittaa ja sallii onnettomuuksien kohdata lapsiansa, hän ei koskaan jätä häneen turvautuvaa ihmistä yksin, vaan kärsii itse mukana. Hän ei ole jossain kaukana avaruuden tuolla puolen, vaan äärettömän lähellä.

Meidän on hyväksyttävä se, ettei kärsimyksellä suinkaan aina näytä olevan mitään selvää tarkoitusta. Emme ymmärrä miksi joudumme kärsimään. Elämä ei aina ole meidän silmissämme oikeudenmukaista.

Monet ihmiset sanovatkin, ettei voi olla rakastavaa Jumalaa, sillä jos hän olisi sellainen ja katsoisi alas maailmaan, hänen sydämensä murtuisi ihmisten suunnattoman kärsimyksen tähden. Silloin voimme osoittaa kuitenkin Golgatan ristiin ja sanoa: Siinä Jumalan rakkaus murtui. Monet taas väittävät, että jos kerta Jumala loi maailman, niin hänen on myös kannettava vastuu ihmisten kärsimyksestä. Silloinkin voimme osoittaa ristiä ja sanoo: Siinä hän kantoi sen.

 Roomalaiskirjeessä sanotaan: ”Vain Jumalan rakkaus voi muuttaa kärsimyksen mielekkääksi. Hän voi muuntaa onnettomuuden siunaukseksi” (Room 8:28).

Ei ole olemassa mitään sokeaa sattumaa. Kaikki on kyllä hyvän Jumalan kädessä silloinkin, kun se ei tunnu hyvältä. Mikään ei ole turhaa ja tarpeetonta, vaikka itse ei sitä heti ymmärtäisikään. Siksi on hyvä toistaa kärsimysten keskellä: Olen tässä ahdistuksessa Jumalan tahdosta, hänen varjeluksensa alla, hänen kasvatustarkoituksessaan niin pitkän aikaa, kun hän hyväksi näkee.

Me pyydämme Jumalalta itsellemme vaikka mitä. Kuvittelemme kaiken tulevan kuin manulle illallinen pelkästään siksi, että olemme kristittyjä ja kastettuja. Paljon hyvää tuleekin osaksemme, kaikki tarpeellinen. Joskus Jumala vain toimii toisin, kuin olimme toivoneet tai luulleet. Onnea Jumalalta pyytäessämme on hyvä tutkiskella itseään ja miettiä mitä todella tarvitsen. Onko tämä minulle hyväksi? Ja lopulta voimme vain nöyrtyä rukoukseen; tapahtukoon sinun tahtosi, sillä Jumala tietää lopulta kaiken meitä paremmin. Jumalan tavasta toimia meidän ihmisten kanssa, siitä miten Jumala kasvattaa meitä tuntemaan itsemme, kertoo seuraava Claudia Minden Weiszin runo:

Pyysin Jumalaa ottamaan pois ylpeyteni, ja Jumala sanoi:
”Ei. Minun tehtäväni ei ole ottaa pois, mutta sinun tehtäväsi on luopua.”

Pyysin Jumalaa suomaan minulle kärsivällisyyttä, ja Jumala sanoi:
Ei. Kärsivällisyys tulee koettelemuksista, sitä ei suoda, se ansaitaan.”

Pyysin Jumalaa antamaan minulle onnea, ja Jumala sanoi:
Ei. Minä annan siunausta, onnesi sinun on itse rakennettava.”

Pyysin Jumalaa säästämään minut kivulta, ja Jumala sanoi:
Ei. Kärsimykset vieroittavat sinut maailman turhuuksista, tuoden sinua lähemmäs Minua.”

Pyysin Jumalaa kasvattamaan henkeäni, ja Jumala sanoi:
”Ei. Sinun on itse huolehdittava kasvamisestasi.
Minä karsin sinua saadakseni sinut kantamaan hedelmää.”

Pyysin Jumalaa auttamaan minua rakastamaan muita niin kuin hän minua,
 ja Jumala sanoi: ”Lopultakin sinä ymmärrät.”

Hanna Sinkko