Saarna 20.7.

Kyse ei ole onnistumisesta vaan rohkeudesta

Matteus 25:14-30

Näin kolmas palvelija tunsi itsensä perinjuurin kelvottomaksi, kun isännän ovi takana sulkeutui. Hän kääntyi ja odotti hetken, jos ovi hänelle kuitenkin aukeaisi. Isännän takaisin paluun kunniaksi järjestetyn tulojuhlan äänet raikuivat yön pimeydessä. Palvelija itki lohduttomasti tavallista viileämmässä yössä. Hän oli aina pelännyt epäonnistumista. Olisiko isäntä ollut hänelle armeliaampi, jos hän olisi rohjennut – menettämisenkin uhalla - sijoittaa rahansa? Tosin oliko kysymyksellä enää väliä? Hän jatkoi matkaansa yön pimeyteen. Jotenkin tähän tapaan tilanne olisi voinut vielä jatkua.

Jeesuksen kertomus  tuntuu kovalta. Sitä lukiessa asettuu heikoimman asemaan. Niin helposti voi nähdä tuon palvelijan kasvojen paikalla omat kasvot. Niin syvässä meissä on pelko siitä, että emme ole antaneet puolisona, vanhempana, työtoverina ja ystävänä kaikkeamme. Ja tottahan se on. Raskaalta tuntuu Jeesuksen sana: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Ja ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jokin ääni saattaa joidenkin meidän sisällä sanoa toistuvasti: yritä enemmän, ole enemmän. Tekisi mieli kätkeä talentti maahan. Se mikä on pois silmistä, on pois mielestä. Mutta jos näemme heikkoutemme niin ei ole muuta tietä, kuin etsiä isännän rakastavia kasvoja. Miksi hän ei näytä toimivan nyt kuten tuhlaajapojan isä?

Kertomuksesta tekee vakavan se, että puhe isännästä joka palaa pitkän ajan jälkeen, kutsu ilojuhlaan ja lähettäminen sinne missä on itku ja hammastenkiristys viittaavat viimeiseen tuomioon. Nämä asiat vastaavat hyvin uskonkäsitystämme, mutta miten on ymmärrettävä se, että ilojuhlaan pääsee oman kyvykkyyden perusteella? Missä on Jeesuksen myötätunto, anteeksiantamus ja armo? Eikö tällainen teksti synnytä juuri kolmannen palvelijan tuntemaa pelkoa ja nääntymistä isäntäänsä kohtaan?

Samoja kasvoja katsoen joku voi tuntea luottamusta ja toinen pelkoa. Näin oli palvelijoiden kohdalla. Kun katsomme itse isäntämme kasvoihin tämän kertomuksen kautta mitä näemme? Hänen ankaruuttaan ja pyhyyttään oman tahtonsa vaatijana emme voi kieltää. Hän on jakanut jokaiselle meistä talenttimme eli lahjamme, kykymme palvella Häntä ja lähimmäisiämme. Kertomus tuntuu peittävän naamion lailla isännän rakastavat kasvot. Mutta aivan kuten pieni lapsi odottaa toruvan ja kasvoiltaan totisen vanhempansa sulavan rakkauteen sitä me odotamme tämän kertomuksen äärellä.

Isäntä ei taida sittenkään olla aivan kohtuuton. Kolmas palvelija oli saanut kerran kutsun tehtäväänsä. Me saimme kutsun kasteessa. Hän sai paikkansa, koska isäntä rakasti luotti häneen. Hän oli kelvollinen. Isäntä tunsi jokaisen kyvyt, neuvokkuuden ja voimavarat ja se riitti. Missään nimessä hän ei vaatinut keskinäistä kilpailua ja kateutta. Isäntä oli tyytyväinen, kun ensimmäinen palvelija sai kaupoilla voittoa toiset viisi talenttia ja toinen kaksi talenttia. Molemmat olivat toimineet kykyjensä mukaan. Isäntä ei olisi paljoa vaatinut kolmannelta palvelijalta. Hänen kykynsä tuntien ei olisi tarvinnut muiden tavoin ansaita toista talenttia. Olisi riittänyt sen vertainen vaivannäkö, että olisi vienyt talentin yhtenä päivänä pankkiin ja antanut sen karttua muutaman prosentin. Siis palvelija on osoittanut yllättävän suurta saamattomuutta. Hän kaivoi talentin eli 10 000 denaaria maahan, mikä vaati suurempaa ponnistusta, kuin tallettaminen olisi vaatinut. Hän ei halunnut ottaa lahjojaan käyttöön.

Kolmannen palvelijan suhtautuminen isäntäänsä poikkeaa kahdesta muusta. Hän tekee asioita pelosta, kun kaksi muuta tekee iloisin mielin ja luottamuksessa. Tapa nähdä Jumala osoittautuu ratkaisevaksi. Pelko lamaannutti palvelijan ja hän ei osannut luottaa isäntänsä armahtavaisuuteen. Kahden muun työtä kuvasi ilo. Ilo säilyi heillä siinä omalla arkisella paikallaan, koska he luottivat, että työssä ei ole kyse onnistumisesta vaan uskallisuudesta ottaa myös riskejä. Sitä kolmas palvelija ei uskaltanut ottaa. Nuo kaksi iloista palvelijaa tiesivät, että isäntä on tyytyväinen kun yrittää. Epäonnistuminenkin sallitaan. Heillä oli ilo toimia ihmisten keskellä isäntänsä parhaaksi. Itseasiassa vertaus pitää sisällään ajatuksen siitä, että vaikka Jumala isäntänä korjaa satoa sieltä, minne ei ole kylvänyt, niin kasvu ja tuotto tulee aina häneltä.

Palvelija ehkä mietti lopussa miltä isäntä olisi näyttänyt, jos hän olisi laittanut lahjansa likoon, ottanut riskin ja silti epäonnistunut. Mitä sinä isännän palvelijana näet hänen sanovan sinulle, kun petyt itsesi jollakin elämän alueella? Hän ei kysy voittoja vaan ottaa vastaan tappiommekin. Kyse ei onnistumisesta vaan rohkeudesta Jumalan lapsena yrittää yhä uudelleen.
 

Kari Rautiainen