Saarna 15.6.

Armahtakaa

Joh 8: 2 – 11

”Missä olet mies?”, kyseli Jumala jo syntiinlankeemuskertomuksessa.

Päivän evankeliumin äärellä kysyin ensimmäiseksi samaa: Missä mies on?

Eikö aviorikokseen aina tarvitakin kaksi osapuolta, mies ja nainen? Yksin kun se ei oikein taida onnistua. Mutta jostain syystä maailman sivu, se on ollut usein yksin nainen, joka on raahattu milloin minkäkinlaisen tuomioistuimen tai syyttäjien eteen saamaan satikutia aviorikoksesta. Harvoin näissä ”juhlis-sa” on miestä nähty.

Ei Jeesuksenkaan eteen tuotu miestä, vaikka naisen syyttäjät väittivät saaneensa hänet kiinni ”itse teossa”. Silloin siellä on ollut se mieskin, suomeksi sanottuna ”housut kintuissa”.

Miksi häntä ei raahattu kivitettäväksi ja tuotu julkisesti tuomittavaksi? Eikö juuri hän syyllistynyt aviorikokseen, hän kun todennäköisesti oli jonkun toisen naisen aviomies. Aviomies hääräämässä vieraassa puutarhassa, eikö tuomio koskekaan häntä?

Millaisesta asenteellisuudesta, puolueellisuudesta, yksi silmäisestä ajattelusta ja ”hyvä veli” –verkostosta tällainen toiminta ja asennoituminen kertoo? Miksi vain toinen osapuoli halutaan tuomita ja kivittää hengiltä – ja toinen pääsee kuin koira veräjästä?

Ja valitettavasti maailma makaa paikallaan tässäkin asiassa: kuten viime vuosina olemme kuulleet, vastaavan kaltaisia tuomioita luetaan yhä: jopa raiskattu nainen tuomitaan aviorikoksesta kuolemaan – ja miehestä, todella syyllisestä miehestä, raiskaukseen syyllistyneestä ei kerrota yhtään mitään. Pääsikö mies taas kuin koira veräjästä ja sai armon osakseen?

Tätäkö se armo on, valikoivaa armoa: ”hyvä veli” –verkosto vapauttaa veljen, ja jättää sisaren susille? Onko armo jotain sellaista, joka ei kohdistu samoin periaattein kaikkiin? Kuuluuko armo vain niille sisäpiiriläisille, jotka jostain syystä mukamas ovat parempia kuin toiset ja ansaitsevat paremman kohtelun – ansaitsevat armon?

Armo on keskeisin asia koko kristillisessä uskossamme. Mikään ei ole yhtä tärkeää ja merkityksellistä meille kuin armo: sillä, kuten sanotaan, ”armosta me olemme pelastetut” ja yksin armosta tulemme vanhurskaiksi.

Koska armo on uskomme ytimessä, on yksi kirkkovuoden sunnuntai, tämä sunnuntai pyhitetty yksin armolle. Tämän sunnuntain aiheenahan on ”Armahtakaa” ja päivän Raamatun tekstit kaikkineen puhuvat armosta ja sen merkityksestä meille.

Armohan käsitteenä ja asiana on itse asiassa äärettömän vaikea ja hankala, suorastaan mahdoton. Sillä tässä meidän ihmisten maailmassa syyn ja seurauksen laki, ja sen mukana väärin tehneen oikeudenmukainen rankaiseminen, on koko elämää määrittävä järjestys.

Tästä kertoi hyvin päivän Vanhan Testamentin sana, jossa profeetta Naatan syytti kuningas Daavidia aiheesta ja Daavid tunnusti tehneensä väärin ja ansaitsevansa rangaistuksen.

Syyllinen, pahaa tehnyt, väärin tehnyt tuomitaan ja häntä rangaistaan – selkeän yksinkertaista. Kun kuulemme, näemme ja koemme jonkin ihmisen tekevän ehdottoman väärin toista ihmistä kohtaan, inhimillinen luontomme vaatii syylliselle rangaistusta – sitä kovempaa, mitä pahemmin on tehty. Murhaajalle vaadimme elinkautista, pedofiilit vaadimme tilille jne. -. toiseen ihmiseen väärin kajonnut halutaan tuomiolle ja vankilaan, pois meidän tavallisten syntisten joukosta. Tuskin kukaan haluaa armahtaa itävaltalaista pedofiili-isää, joka piti tytärtään vankinaan vuosikausia. Hänetkö voisi tai pitäisi armahtaa – pois se meistä!

Mutta sitten joku kaunis aamu kuulemme: presidentti on armahtanut elinkautisvangin. Armahtanut murhaajan.

Se säpsäyttää, aina. Mutta sehän on armon tarkoitus: säpsäyttää, säväyttää, kääntää totuttu ”silmä silmästä” – rangaistusmentaliteetti toiseksi, rikkoa totutut kuviot.

Armo rikkoo syyn ja seurauksen ikiaikaisen lain.

Onneksi.

Sillä ilman armoa tämä maailma olisi armottoman kova paikka elää. Sillä ilman armoa elämästä puuttuu jotain äärettömän tärkeää. Sillä ilman armoa jotain olennaista häviäisi ihmisyydestämme, sillä meidät on ihmisinä kutsuttu rakastamaan, hyväksymään, arvostamaan ja kunnioittamaan toisiamme – ja myös itseämme.

Ilman armoa elämä olisi äärettömän raskasta, suorastaan mahdotonta.

Minä tarvitsen armoa jaksaakseni elää. Minä tarvitsen armoa voidakseni rakastaa toista ihmistä ja elää hänen kanssaan. Minä tarvitsen armoa voidakseni elää itseni kanssa ja rakastaa itseäni. Sillä synnit painavat minua, minä syytän ja syyllistän itseäni monesti syystä, ja vieläpä useimmiten syyttä. Minä syntinen ihminen, kuka pelastaa minut synniltä ja itsesyytöksiltä?

Yksin Jumala, Hän, joka armahtaa. Hän, joka antaa armon käydä oikeudesta. En voi armoa ansaita, ”se tuotiin taivahista”.

Minä tarvitsen armoa päästäkseni kerran Taivaaseen. Ilman armoa se ovi, portti iankaikkiseen elämään ei aukea edes minulle, papille.

Sillä ihmisenä minä olen yksinkertaisesti syntinen ihminen, kuten synnintunnustuksessa sanomme: ”olen syntymästäni saakka ollut syntinen ihminen. Isieni kanssa olen rikkonut pyhää tahtoasi vastaan ja tehnyt syntiä ajatuksin ja sanoin, teoin ja laiminlyönnein. En ole rakastanut sinua koko sydämestäni enkä lähimmäistäni niin kuin itseäni”.

Niinpä niin, syntiinlankeemuksen perusteella jokainen meistä on syntinen, joka tarvitsee armoa pelastuakseen. Ja onneksi meillä on Jumala, joka armahtaa meidät Kristuksen tähden. Onneksi meillä on Jumala, joka vapauttaa meidät syyn ja seurauksen laista, antaa kaikki syntimme anteeksi ja sanoo meille: ”en minä tuomitse sinua: mene, äläkä enää syntiä tee”.

Ja minä menen, armahdettuna syntisenä.

Juha Parjanen