Saarna 11.5.

Kuka meitä puolustaisi

Joh. 14: 15-21

 

”Pappa, sä oot joskus vähän raskasoutunen. Sä mietit ja funtsailet asioita liikaa. Yrität löytää syitä ja selityksiä vähän kaikkeen. Sä voisit ihan hyvin antaa vaan joittenkin asioitten tulla ja olla ja mennä. Ei me kaikkea ymmärretä kuitenkaan.” Aikuinen tyttäremme katseli minua ymmärtäväisesti suurilla silmillään ja hymyili lempeästi. Olimme parannelleet maailmaa ja pohtineet elämän monenlaisia ilmiöitä koko pitkän illan yön pikkutunneille asti. Oli puhuttu jo kyllästymiseen saakka.

Tottahan tytär isänsä tunsi. Myönsin hänen arvionsa oikeaksi, harmittelin hetken omaa tapaani mutta sitten armahdin itseni. Hymähdin itselleni melkein yhtä lempeästi kuin tytärkin oli tehnyt minulle. Kuitenkin jäin asiaa myöhemmin miettimään. Tunsin tarvetta puolustautua. Etsin syitä käyttäytymiseeni. Tein siis juuri sitä, mistä tyttäreni vähän varoitti.

Mutta itsepuolustukseni toimi. Osittain. Hoksasin, että ehkä asioiden syvällinen pohtiminen ja syiden etsiminen on osa työrooliani. Sielunhoitajana ja työohjaajana olen tottunut kyselemään, että mitäköhän noiden sanojen takana oikeasti on. Juurille pääseminen, totuuden lähteille etsiytyminen on välttämätöntä, että voi toista tai itseään auttaa.

Jatkan edelleen erilaisten elämänilmiöiden pohtimista. Se on joskus kivaa, joskus rasittavaa, joskus hyödyllistä, joskus vahingollista. Mutta se on ihmisen tehtävä: kysellä ja etsiä. Kristillisen uskon yksi oleellinen osa on niinikään etsiminen ja kyseleminen. Se on yhtä tärkeää kuin huima uskallus luottamukseen ja hyppääminen aika tuntemattomaksi jäävän Jumalan johdatukseen. Raamatun äärellä olemme ja pitääkin olla usein hämillään ja ihmeissään.

Viime saarnassani helatorstaina mietin opetuslasten ankaraa kohtaloa, kun he näkivät niin paljon ihmeitä Jeesuksen kanssa ollessaan mutta usko oli heille silti kovin vaivalloista. Pietarikin – kallioksi mainittu – souti ja huopasi uskonsa ja epäuskonsa kanssa jatkuvasti.

Mutta sitten heille – siis opetuslapsille – tapahtui jotain, joka muutti paljon. Helluntain tapahtumat olivat sinällään taas täysin uskomattomia ja siis enemmän epäuskoa kuin uskoa herättävät. Ajatelkaa nyt sitä hetkeä, kun huone, jossa he olivat alkoi ykskaks ikäänkuin palaa. Tulenlieskat nuolivat heitä, mutta he eivät palaneet. Sitten alkoi kummallinen pölinä. Varsinainen kielikylpy, joka vaahtosi aivan valtoimenaan. Tähän asti – joka kerta kun opetuslapset olivat olleet Jumalan ihmeen edessä, he olivat hämillään, mutta nyt. Nyt oli toisin. Nyt tapahtui jotain ennen kokematonta. Nyt he eivät enää arkailleet, eivät kyselleet, eivät hämmentyneet. Nyt lähdettiin rohkeasti liikkeelle. Oltiin rohkeasti läsnä muiden joukossa.

Kun opetuslasten kuultiin puhuvan vieraita kieliä, ja mitä ilmeisimmin aivan oikein lausuttuna - mikä kertoo siitä, että he eivät olleet lukeneet vain kielioppia, niin kuin me 60-70-luvulla koulukieliä tenttaavat - kuulijoiden hämmästys oli ilmeinen.

Huomaatteko, miten nykyaikaisia Jerusalemissa paikalla olleet ihmiset olivatkaan. Meidän tavoin he kävivät etsimään selitystä kummastusta herättäneelle ilmiölle. Miten tuo on mahdollista, he kyselivät ja etsivät vastausta ilmiöön omasta kokemuksestaan: ”Äijät ovat varmaan kännissä kuin ellunkanat!” Siinä oli heidän nopea selityksensä. Se oli yhtä kömpelö ja heikkotasoinen kuin monet omankin aikamme selitykset. Diagnoosi oli yksinkertaisesti väärä. Selitys olisi ollut paljon yksinkertaisempi. Kyse oli Jumalan voimasta ja läsnäolosta. Se on joskus hyvin yllättävää. Niin yllättävää, ettei sitä oikein kannattaisi edes yrittää selittää.

Olet sen varmaan sinäkin useasti huomannut. Joskus olet itse kokenut yllättävän paranemisen tai olet sellaisesta kuullut. Joskus yllätyt siitä, kun rukouksesi on toteutunut lähes sellaisenaan, joskus taas ihmetellyt, oletko tullut kuulluksi laisinkaan. Joskus Jumalan läsnäolon tuntee hyvin selkeästi ja turvallisesti, joskus taas Jumala tuntuu olevan äärettömän kaukana. Jumalan kansa ei voi elää Häntä ymmärtäen tai halliten, Häntä selittäen. On vain oltava ja luotettava.

Helluntain tapahtumat ohjaavat meitä luottamaan Jumalan läsnäoloon. Muistamme mitä ensimmäisenä Helluntaina tapahtui, mutta meidän on hyvä tietää, mitä sitä ennen oli tapahtunut. Hyvin tärkeää helluntain ihmeessä on se, että siinä tapahtui juuri se, mistä Jeesus oli etukäteen puhunut ja mitä hän oli luvannut.

Jo jäähyväispuheessaan, josta kuulimme pienen katkelman päivän evankeliumia luettaessa, jo jäähyväispuheessaan Jeesus lupasi sen mitä helluntaina tapahtui.

Päivän evankeliumi alkaa itse asiassa aika musertavasti. ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni…” Tämä ei ollut ainut kerta kun Jeesus puhui näin. ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni…” Mitäs tähän sanotte? Miten tunnette tämän määritelmän osuvan itseenne. Näkyykö sinun elämässäsi rakkaus Jeesukseen? Näkyykö sinun elämässäsi se, että noudatat hänen tahtoaan?

Ei. Valitettavasti tässä ei nyt kysytä meidän tahtoamme. Tahtoahan meillä saattaa silloin tällöin olla. Mutta sitä tässä ei nyt kysytä. Nyt puhutaan ihan selkeästi siitä, rakastammeko ja tottelemmeko Jumalaamme. Vastauksemme on yhteinen, kaikille sama: ei, en rakasta, en tottele. Ja kun on, niin tekisikö mielesi selitellä. Puolustautua. Että ” kyllähän minä muuten, mutta kun tämä elämä on niin monimutkaista. Ja kun tahtoni ja voimani ja kykyni on niin heikko. Ja eihän noi muutkaan – ei edes julkiuskovaisetkaan niin täydellisiä ole…..” Selityksiä ja itsepuolustusta meillä kyllä riittää.

Mutta riittävätkö meidän selityksemme. Onko puolustuksemme aukotonta. Onko se edes totta! Kissanposket! Valheesta, itsekkyydestä ja sokeudesta jäämme välittömästi kiinni. Selitykset eivät tehoa. Itsepuolustus ei riitä. Emme me ketään –ainakaan ihan kunnolla - rakasta. Jumalaa tai Jeesusta varsinkaan. Itseämme me rakastamme, jos sitäkään. Emmekä me Jeesuksen käskyjä noudata! Kaukana siitä.

Tämän kaiken Jeesus hyvin tiesi. Ja siksi hän käskynsä annettuaan samaan hengenvetoon jatkoi: ”Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä Puolustaja on Totuuden Henki.”

Itsepuolustuksemme saa siis mennä menojaan. Sitä ei tarvita, sitä ei kysytä. Jumala hoitaa itse meidän puolustuksemme. Ja kun tuo Jumalan Pyhä Henki on samalla kertaa sekä Puolustaja että Totuuden Henki, se merkitsee muuatta ihanaa asiaa. Hän siis näkee totuuden meistä, Hän näkee valheellisuutemme, rakkaudettomuutemme, tottelemattomuutemme eli täydellisen syntisyytemme. Mitään ei jää salatuksi. Ei edes se synti, jota et ole koskaan kehdannut kenellekään kertoa ja joka aina uudestaan ja uudestaan palaa mieleesi. Senkin Totuuden Henki tietää.

Ja juuri siksi Hän on myös Puolustajamme. Ainut oikea ja riittävä Puolustajamme, jota Pyhä Jumala kuuntelee ja jonka puolustuksen mukaan julistaa tuomion. Peruuttamattoman tuomion. Siitä ei ole enää valitusoikeutta. Siihen on tyytyminen. Ja tuomio jyrähtää kovalla äänellä: SYYLLINEN MUTTA ARMAHDETTU! Helluntai kertoo tästä ihmeestä. Jumala on keskellämme Puolustajana. Jumala ei ole keskellämme syyttäjänä. Syyttäjän nimi Raamatussa on Saatana. Muistakaa kristityt aina tämä. Jumala on Puolustaja, Saatana syyttäjä.

Ja kun ensimmäisenä Helluntaina opetuslapset aivan uudella tavalla lähtivät uskossa – ei enää epävarmuudessa ja epäuskossa – liikkeelle, he lähtivät tämän evankeliumin kanssa liikkeelle. Jeesus Kristus, Jumalan ainokainen Poika, on tullet syntisiä pelastamaan.

Ja me jokainen voimme täällä kirkossa suurella äänellä sanoa, että ” minä, minä olen näistä syntisistä suurin.” Se on totta. Sinä olet syntisistä suurin. Minä olen syntisistä suurin. Juuri näin sanoi apostoli Paavalikin itsestään: ”Minä olen syntisistä suurin.” Mitä väliä, sillä meillä on Puolustaja, joka on kanssamme ikuisesti.

Kirkon, tämän Hamina-Vehkalahden srk:n ihana tehtävä ja etuoikeus on huutaa ja julistaa kaikille syntisille. Teillä on Puolustaja. Älkää pelätkö. Teidät on kalliisti lunastettu ja pelastettu. ”Pysykää te minussa ja minä pysyn teissä, sanoo Herramme ja Vapahtajamme, Puolustajan luvannut Kristus. Olet syyllinen mutta myös armahdettu!

Jari Pennanen