Saarna 1.5.

Sinne meni - ja sieltä tulee

Dan 7: 13-14,
Ef. 4: 7-15
Joh 17: 24-26

Kaikki tänään täällä luetut raamatunlukukappaleet liitelevät ihan muissa atmosfääreissä kuin missä me elämme arkista elämäämme. Äkkiseltään ajateltuna niitä voisi verrata tänään pidettäviin vappupuheisiin. Eihän niistäkään oikein mitään otetta saa. Kehua ylistetään omia saavutuksia ja haukuta repostellaan kaikki muut puolueet maan rakoon. Välillä niistetään muovista vappunenää ja killistellään punaisin silmin yleisöä josko siellä kukaan kuuntelisi, vaimo edes.

Mutta on näissä eroja: profeettojen puheissa ja vappupuheissa. Profeettojen puheet sentään voi ottaa todesta vaikka niistä ei ensi kuulemalta tolkkua saisikaan. Vai mitä ajattelitte, kun Daniel kertoo näystään, jossa ” taivaan pilvien keskeltä tuli eräs, näöltään kuin ihminen ja saapui Ikiaikaisen luo…”
(Dan 7: 13-14) Tai kun Paavali intoutui kuvailemaan meidän uskovaisten olotilaa: ”Me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen…” (Ef. 4: 7-15) Ja apostoli Johannes kuvailee Jeesuksen kaunista rukousta, jossa Mestarimme toivoo, että ”me olisimme siellä, missä hän on”. (Joh. 17: 24-26).

Miten tällaisiin raamatunkohtiin oikein voi suhtautua. Ne ovat jotenkin niin kaukana siitä totuudesta ja siitä maailmasta, johon me kuitenkin olemme sidotut. Emme me näe kenenkään ihmisen laskeutuvan taivaasta alas, jos tässä ei nyt ajatella laskuvarjomiehiä, joita profeetta Daniel ei taatusti tarkoittanut. Eikä tässä - niin uskovaisia kuin haluaisimmekin olla - ei tässä totisesti noudateta elämän kiemuroissa totuutta ja rakkautta, vaikka Paavali niin yritti vakuuttaa. Olemme tosiasiassa kaukana kaikista tuollaisista hyveistä. Puhumattakaan siitä, että olisimme tai että tällä hetkellä edes haluaisimme olla siellä missä Jeesus nyt on, siis taivaassa. Meillä on tämä elämä kesken ja olemme mielellämme siellä vasta sitten kun kutsu käy. Mutta kaikkia aikanaan.

Helatorstain teemat ovat todella irrationaalisia, elämästä irrallaanolevia. Helatorstain nimihän oli vähän aikaa Kristuksen taivaaseen astumisen sunnuntai, mikä on ihan hyvä ja kuvaava nimi tälle pyhälle mutta ei missään tapauksessa perinteisen helatorstain veroinen.

Niinpä. Tänään siis ihmetellään Jeesuksen astumista taivaisiin. Juuri tuota aihetta, mistä alttaritaulumme kertoo. Muistutettakoon nyt taas kerran erikoisesta alttaritaulustamme niin täällä Johanneksen kuin Mariankin kirkossa. Siinähän on taiteilija ovelasti kuvannut kaksi aivan eri tapahtumaa samaan kuvaan. Siinä on kuolleista nousemisen teema vartiosotilaineen ja sitten tämä taivaaseen astumisen teema.

Ajattelen noita opetuslapsia, joita joskus tulee heikkona hetkenä kadehdittua siitä, että kai heidän on ollut paljon helpompi uskoa Jeesuksen jumaluuteen kuin meidän. He sentään näkivät ja kokivat ja kuulivat kaikki ne käsittämättömät ihmeet, joista me vain luemme. Mutta ajatellaanpas kuitenkin. Kuinkakohan helppoa heidän oli tosissaan ykskaks törmätä jo hautaamaansa Jeesukseen, lukittujen ovien takana tai kalassa ollessaan tai Emmauksen tiellä tallatessaan. Ei se näyttänyt kovin helppoa olevan. Eikä sellainen mahdottomuus edes omin silmin nähtynä juurikaan uskoa synnyttänyt. Pikemminkin hämmennyksen ja epäilyn.

Tai katsella sitten kun Jeesus ykskaks, tosta vaan, kesken asiallisen yhdessäolon alkaakin kohota maasta ylös, ylös ja ylemmäksi ja häipyä pilvien lomaan. Sekö muka helppoa ja uskoa vahvistavaa. Tällaiset ihmeet, kuten myös veden päällä kävelyt, kuolleitten herättämiset yms. eiväthän opetuslapset kertaakaan niitä kakistelematta nielaisseet. Kyllä siinä parta väpätti ja silmät muljahtelivat ja suuri hiljaisuus sammutti vilkkaana käydyn jutustelun. Pojat tiirailivat aina toisiaan ja miettivät hiljaa, että uskaltaisikohan tässä edes kysyä, näkikö nuo saman mitä minä. Vai olenko tulossa täysin kahjoksi.

Mutta. Haluttiin me sitä tai emme. Nämä täydellisen epäuskottavat ja luonnonlakien vastaiset tapahtumat ovat oleellinen osa kristillistä uskomme perintöä. Se, että me niistä kuullessamme pyörittelemme päitämme ja funtsimme, ei ole vielä epäuskoa, ei sinne päinkään. Se on ihmisen osan toteuttamista. Me olemme luonnostamme epäuskoisia. Ei sitä tarvitse hävetä tai pelätä edes Jumalan edessä. Ei niissä kummasteluissa taivasperintö minnekään katoa. Epäusko on ihan muuta.

Mutta ei näitä kummallisuuksia tarvitse eikä oikeastaan tule hylätä vappupuheisiin verrattuina hömpötyksinä. Kyllä ne on syytä säilyttää osana uskomme kaunista tulkintaa ja osana uskomme kaunista kieltä. Jumalan luoma maailma nyt kerta kaikkiaan on suurempi ja ihmeellisempi kuin tämä meidän maailmamme. Se, jota me katselemme silmillämme ja kuuntelemme korvillamme. Ja jota me selitämme erilaisilla tieteellisillä teorioilla ja kokeilla. Joita sitten seuraavat tutkijat taas muuttavat muka viisaammiksi.

Raamattu kertoo profeettojen ja ennen kaikkea Jeesuksen elämän kautta jotain tuonpuoleisuudesta. Ihmeet Raamatussa, vertaukset ja kielikuvat, kaikki ne ikään kuin raottavat salaisuuden verhoa pikkuisen tuolle puolen näkyvän todellisuuden. Kyllä mekin, uuden ajan ihmiset saamme niitä hämmästellä, ihmetellä ja ihastella. Ei sellainen kurkistelu kuulu vain menneiden sukupolvien oikeuksiin. Meilläkin on oikeus palvoa ja kumartaa itsemme ja käsityskykymme ylittävän Jumalan Pyhyyttä ja Ihmeellisyyttä.

Itse asiassa uskollemme on aivan välttämätöntä, että me teemme niin. Nimittäin. Sillä hetkellä, kun Kristus lähti opetuslastensa keskeltä ja astui ylös taivaisiin - niin kuin kohta pontevasti yhdessä uskontunnustuksessa lausumme - sinä hetkenä katkesi Jumalan ja ihmisen välinen näkyvä ja konkreettinen yhteydenpito. Jeesuksen täällä ollessa oli historiassamme pienen pieni hetki, jolloin Jumala ja ihminen keskustelivat ihan silmikkäin. Ja muistakaa: tämä ihmiseltä ihmiselle –yhteys oli mahdollista vain pienelle joukolle ihmiskuntaa. Siis opetuslapsille ja niille heidän aikalaisilleen, joita Jeesus henkilökohtaisesti kohtasi. Kaikki muut silloin, sitä ennen ja sen jälkeen. Meillä ei ole ollut eikä ole sellaista mahdollisuutta pitää yhteyttä Jumalaan aisteillamme, puheillamme, silmillämme, kosketuksillamme.

Mutta Jeesus lupasi opetuslapsille, että pelko pois! Minä annan teille välineet yhteydenpitoon. Odottakaa hetkinen. Jeesus lupasi Pyhän Hengen. Ja Jeesuksen lupaus täyttyi. Jo heti helluntaina. (Siitä saarnaan Marian kirkossa reilun viikon päästä.)

Yhteys Jumalaan ja Jeesukseen on siis edelleen mahdollista. Mutta ensinnäkin. Se yhteys rakennetaan tuolta taivaan suunnasta tänne. Ja koska se on luonteeltaan tuonpuoleista, meitä suurempaa, siihen sisältyy paljon salaisuutta, sellaista mitä emme ymmärrä emmekä käsitä. Mutta se ei haittaa yhtään mitään. Koska se yhteys on Jumalasta lähtöisin, se on äärettömän vahvaa ja se on uskollemme täysin riittävää.

Ne yhteyden välineet, jotka Pyhä Henki tullessaan toi ja joita Jumala edelleen ylläpitää, ovat nämä kolme:

1. Sana. Jumalan Sana eli Raamattu ja siihen perustuva hengellinen kirjallisuus, hengelliset laulut ja virret. Siis sellainen Sana, joka kertoo Kristuksesta Jumalan Poikana.

2. Sakramentit. Niitä meidän kirkkomme perinne tunnustaa kaksi. Kaste ja ehtoollinen. Kasteen lahjan olet jo saanut. Ja toinen sakramentti on Herran Pyhä Ehtoollinen. Sen Jeesus itse asetti eli määräsi oman kirkkonsa tunnusmerkiksi, syntien anteeksisaamisen ihanaksi merkiksi. Sitä yhteyden lahjaa meille jälleen tänään tarjotaan.

3. Ja kolmas yhteyden välinen on Kristuksen kirkko, jossa näitä kahta mainittua merkkiä Sanaa ja sakramenttia kunnioitetaan, arvostetaan ja koko ajan esillä pidetään.

Nämäkin merkit, Jumalan yhteyden merkit, ovat salaisuutta täynnänsä. Ei niiden arvo ja ominaisuus avaudu järkeilemällä. Niissä on niin paljon selittämätöntä ja hallitsematonta. Niin kuin pitääkin, koska ne kaikki pitävät sisällään välähdyksiä Jumalan tuonpuoleisesta maailmasta. Meidän tuleekin niitä kunnioittaa, vähän jopa pelätä ja samalla myös rakastaa.

Ihmisten käsissä ne ovat tietysti monella tavoin turmeltuneet. Ehkä ne ovat likaisia ja vääristyneitä. Niissä, Sanassa, luetussa, lauletussa, saarnatussa, ja sakramenteissa monimutkaisine korulauseineen ja Kristuksen maanpäällisessä kirkossa, sen paikallisessa seurakunnassa, tässä Hamina-Vehkalahden srk:ssa, kaikissa niissä on paljon ihmisen pilaamaa. Mutta kaikissa niissä on verrattoman paljon enemmän jumalallista voimaa ja siunausta. Ja siksi me takerrumme niihin. Ja idämme niistä kiinni sukupolvesta toiseen.

Näin Jumala on keskellämme. Näin Kristus astuu joka hetki taivaasta keskellemme. Kulkemaan kanssamme, johdattaen hiljalleen jokaisen omansa perille sinne, missä hän itsekin Kuninkaanamme istuu ja hallitsee.
 

Jari Pennanen