Saarna 13.4.

Turva elämässä ja kuolemassa

 Joh. 17:11-17

Annoin päivän evankeliumitekstin täällä kirkossa olevien rippikoululaisten luettavaksi ja pyysin kirjoittamaan, mitä ajatuksia se heissä herättää. Monet teistä kirjoittivat, että teksti oli aika vaikea ja sitä oli vaikea, jopa mahdoton ymmärtää. Hyvin te kuitenkin olitte löytäneet tekstistä merkittäviä asioita ja teksti herätti teissä paljon kysymyksiä.

Eräs teistä rippikoululaisista kirjoitti tiivistetysti tuon päivän evankeliumitekstin näin: ”Tuossa raamatuntekstissä Jeesus pyysi että Jumala varjelisi ihmisiä sitten kun hän olisi itse kuollut ja mennyt taivaaseen Jumalan luo.” Tuossahan se oli, tekstin olennainen ydinsanoma tiivistettynä yhteen lauseeseen. Jeesus rukoili meille ihmisille varjelusta.

Tämän päivän evankeliumiteksti on osa Jeesuksen jäähyväisrukousta, jonka Jeesus rukoili ennen kuolemaansa. Jeesus tiesi tulevat tapahtumat, että hän kuolee ja nousee kuolleista ja lähtee maan päältä taivaaseen, Jumalan luo. Jeesus oli tuossa tilanteessa kuin äiti tai isä, joka rukoilee kotoa pois lähtevän lapsensa puolesta.

Jos on saatellut lapsensa matkaan ensimmäistä kertaa yksin koulutielle tai jos oma lapsi on matkustanut ulkomaille tai muuttanut pois kotoa, varmasti tietää ja tunnistaa halun toivoa ja rukoilla lapselleen varjelusta. Että lapsi pärjäisi ja että hänellä menisi kaikki hyvin. Haluaa Jeesuksen lailla rukoilla, että Jumala varjelisi omaa rakasta lasta.

Kotien rukouskirjassa on lasta saattelevan aikuisen rukous: ”Tänä aamuna saattelin sinua katseellani: miten näytitkään niin pieneltä ja edessä aukeava taival loputtomalta, kun vaelsit kultalehtien täplittämää tietä pitkin. Tuon tuosta käännyit taaksesi kuin hakien kättä, joka oli äsken sinusta irtautunut, kunnes ensimmäinen mutka katkaisi lopullisesti äänettömän yhteydenpitomme ja sinä suuntasit vakavat kasvosi eteenpäin. Tänä aamuna, kun tien ensimmäinen mutka kätki sinut silmiltäni, saatoin vain pyytää: Taivaan Isä, varjele häntä!”

Vanhempien tehtävänä on olla lapsilleen kuin turvallinen lintuemo, kasvattaa ja hoitaa ja sitten päästää lentämään omille siivilleen. Se kuuluu vanhemmuuteen, omasta lapsesta irti päästäminen. Mutta miksi Jeesuksen täytyi lähteä ylösnousemuksensa jälkeen maan päältä? Kuuluiko hänenkin päästää meidät yksin suureen maailmaan? Miksi hän jätti opetuslapsensa? Miksi hän ei ylösnousemuksensa jälkeen jäänyt maan päälle opetuslastensa luo? Tai jos hänen kerran piti lähteä, miksi hän ei heti ottanut opetuslapsiaan mukaan taivaaseen?

Yksi teistä rippikoululaisista kysyi kirjoituksessaan: ”Jeesus oli huolissaan lapsistaan, mutta hän halusi silti lähteä taivaaseen. Vai halusiko hän? Oliko se Jeesuksen oma tahto, hänen isänsä tahto, maailman tahto? Kenen?” Hyviä kysymyksiä.

On osa Jumalan suunnitelmaa, että meidän ihmisten paikka on elää elämämme täällä maan päällä. Jeesus ei tuossa rukouksessaan pyydä, että Jumala ottaisi opetuslapset pois maailmasta. Tämä maailma on meidän kotimme ja meidän tehtävämme on elää täällä. Meitä ihmisiä ei ole jätetty tänne maailmaan vain kädet ristissä odottamaan tämän elämän päättymistä ja uutta elämää taivaassa. Tehtävämme maan päällä on pitää huolta toisistamme ja rakastaa toisiamme. Olemme saaneet tärkeän tehtävän viedä ilosanomaa eteenpäin, ”menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”.

Tähän maailmaan kuuluu iloja ja suruja, kärsimystä ja onnea rinnakkain. Maailma ei ole reilu eikä tasapuolinen. ” Ei se (Jumala) ole minua auttanut yhtään.” , kirjoitti yksi teistä rippikoululaisista. Kokemus siitä, että Jumala ei varjelekaan, on tuttu myös minulle. Kyllä elämässä silti on kipua, vaikka kuinka uskon Jumalaan.

Itse ymmärrän, että Jumalan suojelus ja varjelus ei ole sitä, että kaikki menisi aina hyvin. Että varjeltuisimme kaikelta kivulta ja välttyisimme vaikeuksilta. Mutta se on sitä, että kaiken surun ja tuskan keskellä saamme tuntea lohdutusta ja turvaa. Että vaikka kaikki menisi pieleen, Jumala pysyy ja minä pysyn hänen rakkaana lapsenaan. Hän antaa voimia kestää vaikeuksia ja voimia taistella kaikkea pahaa vastaan. Kun Jumala on, mikään ei ole vailla merkitystä. Kun Jumala on, koskaan en ole täysin yksin. Maailma ilman Jumalaa olisi minun mielestäni toivoton, tarkoitukseton. Jumala on toivo, että kaikella tässä elämässä on tarkoitus. Että emme ole sattumalta tänne tulleita, emme ole orpoja.

Ja Jumalan varjelus on myös sitä, että vaikka Jumala ei konkreettisena hahmona täällä maan päällä enää ole, hän ei kuitenkaan ole jättänyt meitä yksin. Ja kyllä hänet voi nähdä, hän jättää jälkiä maailmaan!

”Meidän pihalla on ollut yöllä jänis”, sanoi 5-v. tyttöni minulle lumisena aamuna. Mistä tiedät, kysyin. No tietysti siitä, että siellä on jäniksen jälkiä, sanoi tyttöni vähän kärsimättömänä siitä että en heti tajunnut. Jäljet näkyvät ja siitä tietää, että on siellä ollut jänis.

Myös Jeesus on jättänyt maailmaan jälkiä. Me täällä kirkossa, jumalanpalveluksessa, olemme jälkinä, merkkeinä Kristuksesta. Kristityt kaikkialla maailmassa, jotka kokoontuvat yhteiseen jumalanpalvelukseen, ovat merkkejä. Jeesuksen itsensä asettamat kaste ja ehtoollinen ovat näitä jälkiä. Jeesus on itse läsnä näissä sakramenteissa salatulla tavalla. Rippikoulu on jälki Jeesuksesta. Ilman ylösnoussutta Jeesusta Kristusta ei olisi rippikoulua. Myös sinussa itsessäsi on merkki Kristuksessa. ”Kasteessa ristinmerkkinä piirsin sinuun sanasi: sinä olet minun, en koskaan hylkää sinua”.

Vaikka Jeesus lähti maan päältä, häneen saa yhteyden tänäkin päivänä, ei vasta sitten joskus, taivaassa. Samalla tavalla, kun kotoa pois muuttanut nuori voi pitää yhteyttä vanhempiinsa, Jumalaan voi pitää yhteyttä ja Jumala pitää meihin yhteyttä. Hän on läsnä meidän elämässämme, hän on läsnä ehtoollisessa ja rukouksessa.

Olemme siis maailmassa, mutta emme pelkästään maailmassa, vaan myös yhteydessä Jumalaan. Jeesus rukoileekin rukouksessaan vähän ristiriitaisesti ensin ”…en pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta” ja sitten, että ”he eivät kuulu maailmaan”.

”Kun ihmiset ei kuulu maailmaan, kuuluvatko he sitten taivaaseen?”, kysyi yksi teistä rippikoululaisista. Kyllä! Juuri sitä Jeesus tarkoittaa. Että vaikka elämme maan päällä, niin meillä on myös toinen koti, kuoleman jälkeen. Tämä elämä ja tämä koti täällä ei ole ainoa kotimme.

On hyvä elää tätä elämää, kun on tietoisuus siitä, että Jumala on lähellä, turvana elämässä ja kuolemassa. Pienelle lapselle tietoisuus äidin ja isän, rakkaan vanhemman, olemassaolosta tuo turvaa vieraassa paikassa. Kun Jeesus jätti meidät ihmiset maan päälle, hän jätti meidät ikään kuin lapset päiväkotiin. Voimme kuvitella olevamme lapsia päiväkodissa. Päiväkodissa kestää pitkän päivän ja ikävän, kun tietää, että äiti ja isä ovat olemassa ja että varmasti minua tullaan hakemaan, sitten kun aika on. Ja päivä siellä päiväkodissa voi olla kiva, täynnä elämää, leikkiä, unta, naurua, ulkoilua. Joskus leikkiin voi uppoutua niin, että hetkeksi unohtaa vanhempien olemassaolon. Ja silti on takaraivossa kuva äidistä ja isästä ja odotus siitä, että pääsee kotiin. Ja kesken päivän voi tulla itku ja kiukku äitiä ja isää kohtaan, miksi jätit minut tänne, miksi et jo tule.

Oma lapseni päiväkodissa ollessaan kysyi, milloin voi alkaa odottaa, että tulen häntä hakemaan. Sanoin, että vielä aamupäivällä ei kannata alkaa odottaa, vaan vasta päiväunien ja välipalan jälkeen. Vähän samalla tavalla voi ajatella, että meidän elämässä aamupäivä on nuoren ja nuoren aikuisen elämää, jossa kuolema ja ikävä taivaaseen eivät usein ole ajankohtaisia. Mutta sitten kun tulee se iltapäivä, sitten vanhempana, kun jo useat rakkaat ympäriltä kuolevat ja itsekin alkaa väsyä elämään, moni alkaa toivoa, että pääsisi jo pois maailmasta, pääsisi taivaaseen, Jumalan ja rakkaitten ihmisten luo.

Kun Jeesus rukoili jäähyväisrukouksensa, hän tiesi, että tulee pian kuolemaan. Tiesi, että joutuu kärsimään. Hän ei kuitenkaan kiinnitä huomiota tuskiin, joita joutuu kohtaamaan eikä hän puhu siitä, että hän kuolee. Jeesus sanoo: ”Minä tulen sinun luoksesi”. Tieto ja luottamus siihen, että on Jumala ja koti taivaassa, saa sanomaan kuoleman hetkellä Jeesuksen tavoin: ”minä tulen sinun luoksesi, Isä”.
 

Jaana Kivekäs