Saarna 3.2.

Järkyttävää

Joh.12: 25-33
 

”Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin.” Jeesuksen ilmaus omasta tunnetilastaan on häkellyttävä. Jeesus järkyttynyt! Mikä häntä – Jumalan Poikaa – voisi ihan järkyttää. Hän, joka käskee tuulten vaieta – ja tuuli vaikenee. Hän, joka sanoo sokealle: saa näkösi, ja näkö palaa. Hän, joka sanoo kuolleelle nuorukaiselle: nouse, ja tämä nousee. Siis Hän, Jeesus, jolla tuntuu olevan kaikki valta, mahdollisuus muuttaa mitä vain miten vain, mikä ihme häntä voisi enää järkyttää.

On mielenkiintoista lukea evankeliumeista, kuinka paljon ne kertovatkaan Jeesuksen tunteista. Kaikenlaisista tunteista. Vain yksi tunnetila tuntuu olevan kielletty evankeliumeissa. Koskaan ei kerrota Jeesuksen iloinneen, nauraneen. Niitä tunteita ei kuvata, vaikka Jeesus iloitsi ja nauroi paljon. Ne hetket on varsin helppo löytää erilaisista tilanteista, joihin Jeesus joutui. Itse asiassa elämäntavoiltaan Jeesus näytti olleen myös oikea velikulta. Mutta ajan tapa oli se, että Jumalasta ei kerrota kaikkea. Naurua ja iloa ei juutalaisessa perinteessä Jumalasta tai hänen Pojastaan kerrota, ja tälle periaatteelle evankelistat olivat uskollisia.

Mutta muista tunteista sen sijaan kerrotaan. Jeesus suuttui ja raivostui, joskus hän saattoi menettää täysin malttinsa aivan mitättömän pienistä asioista. Tai sitten hänen kerrotaan itkeneen. Uuden Testamentin lyhin lause ”Jeesus itki” (Joh 11:35) on itse asiassa kerrottu juuri ennen tätä tämän päiväistä kertomusta Jeesuksen järkyttymisestä.

Suuttumus. Itku. Järkytys. Maltin menettäminen. Tuttuja tunnetiloja meillekin. Mikä saa meidät suuttumaan, itkemään tai järkyttymään. Ehkä jokin pelottava tai ärsyttävä tapahtuma omassa perhepiirissä, Suomessa tai maailmalla. Epäoikeudenmukaisuus, toisen ihmisen väärinkäyttö, Summan tehtaan alasajo, sairaiden heitteillejättö … Tällaiset asiat ja tapahtumat vaikuttavat ihmiseen, jolla on herkkä omatunto, kyky asettua toisen kärsivän asemaan. Kun esimerkiksi kuulemme, että meillä Suomessa on noin 3.000 sellaista kehitysvammaista, jotka pystyisivät tekemään jotain työtä ja jotka haluaisivat tehdä mielekästä työtä, mutta joita huolita töihin, niin se saattaa suututtaa meitä. Juuri tähän epäkohtaan tänään avattava yhteisvastuukeräys muuten puuttuu ja tuo apua.

Tai menneellä viikolla on muisteltu maamme sisällissodan kauheuksia, kuinka pelottavia voimmekaan vihassamme olla. Se on järkyttänyt joitain meistä. Yhteisvastuukeräys liittyy näihinkin tunteisiin, sillä nyt halutaan auttaa Afrikan Liberian nuoria, jotka 14 vuotta kestäneen sisällissodan jälkeen yrittävät nostaa rikkirevittyä maataan ja elämäänsä inhimilliselle raiteelle.

Huomaamme, että joitakin suuttumuksen tai järkytyksen syitä voidaan yhdessä toimimalla poistaa.

Mutta kaikkea pelottavaa, sitä, mikä järkyttää, kaikkea sellaista ei voida poistaa. Silloin on opeteltava elämään sen kanssa. Ja se juuri saattaakin olla kaikkein raskainta.

Jeesuksen järkytyksessä oli kyse tällaisesta järkytyksestä. Hän kohtasi ajatuksen, joka tuntui aivan mahdottomalta kohdata, ylittää tai ohittaa. Jeesus meni hetkeksi aivan sanattomaksi. Hän pystyi vain huudahtamaan: ”Mitä sanoisin”, ja sitten hän teki sen saman minkä mekin kristittyinä aina teemme: Pyydämme Taivaan Isää apuun. Niin Jeesuskin teki: ” Isä, pelasta minut tästä hetkestä!”

Mikä oli Jeesukselle niin pelottava asia, että hän halusi paeta sitä. Kääntää sille selkänsä ja juosta pois. Kuulkaa, se on se sama asia, joka meidätkin joskus pysäyttää, järkyttää. Se on juuri se sama asia, jolle mekin haluamme joskus kääntää selkämme ja jota mekin joskus haluamme paeta. Se on kuolema. Kuolema.

Jeesus toki tiesi elämänmatkansa päätöksen – noin suurin piirtein. Mutta että se tulisikin jo nyt, se pelästytti hänet. Niin paljon olisi ollut vielä tekemistä, niin paljon jää sanomatta, liian paljon hyviä asioita tekemättä. Jeesus oli juuri ratsastanut riemusaatossa Jerusalemiin, ihmisten hurratessa ja laulaessa Jumalan kiitosta häntä seuratessaan. Mutta Jeesus tiesi: nyt tämä riemu on kääntymässä ankaraksi kuolontaisteluksi. Ja hän ei ollut siihen valmis. Ei vielä.

Jeesus katsoi kuolemaansa ensi kerran silmästä silmään, hyvin läheltä. Hän myönsi sen kauheuden, pelottavuuden, siihen sisältyvän epätietoisuuden, sen lopullisuuden, sen pimeyden ja sen yksinäisyyden. Tätä kaikkea hän ykskaks katsoi suoraan ja kohtasi sen. Se oli totuuden hetki. Minä kuolen. Vaikka hallitsen kaiken ja kaikki vallat ovat minulle alamaisia, minä kuolen. Toisten kuoleman minä voin muuttaa elämäksi, mutta omaa kuolemaani, sille en voi tehdä mitään muuta kuin kohdata se.

Tämä pieni hetki, järkytyksen hetki oli kuitenkin äärettömän vapauttava hetki Jeesukselle. Se, kuoleman silmästä silmään katsominen muutti hänet, antoi voiman ja tahdon kohdata se.

Kuunnelkaa nyt tarkasti, miten Johannes tuon hetken kertookaan: ”Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”

Kaunista. Järkyttävän kaunista. Ja väkevää. Jeesuksen pyyntö päästä kuolemaa pakoon, muuttuukin ykskaks valmiudeksi kohdata se. Jeesus tajuaa välähdyksenomaisesti, että juuri kuolemassa Jumala lopullisesti voi kirkastaa suuruutensa, rakkautensa, armonsa ja kaikkivaltiutensa.

Mitä tämä Jeesuksen ja kuoleman kohtaaminen voisi opettaa meille? Aivan saman asian, minkä se opetti Jeesukselle. Kuolemaa kannattaa jokaisen katsoa kerran silmästä silmään. Oikein todella – ajatuksella, tietoisuudella, antautumisella. Vaikka se kohtaaminen on pelottavaa, vaikka se järkyttää, se kannattaa tehdä. Koska siinä hetkessä pelot vapautuvat. Karkuun en lähdekään minä, vaan karkuun lähtevät pelot ja järkytykset. Ja tilalle tulee luottamus Isän Jumalan läsnäoloon ja suuruuteen.

”Tähän on elämäni tähdännyt” sanoi Jeesus. Juuri noin se on meidän jokaisen kohdalla. Saamme elää jotta kohtaisimme kerran kuoleman. Ja kuolema on Jumalan kirkastumisen hetki. Sen tajuaminen, siihen uskoon asettuminen tuo meille ihmeellisen vapautuksen ja rauhan. Jumalan rauhan joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, niin kuin Paavali sen muotoilee.

Meidän kuolemamme on erilainen kuin Jeesuksen. Siinä me emme voi seurata Herraamme. Emmekä saa edes yrittää. Meidän elämäämme sisältyvä kärsimys ei yleensä auta ketään, se ei yleensä pelasta ketään. Toisten puolesta kärsiminen ja kuoleminen ei ole meidän tehtävämme, sen pyhän tehtävän Jumala antoi Pojalleen, Jeesukselle, Herrallemme.

Meidän tehtävämme on seurata Herraamme palvelijoina. Toinen toistemme palvelijoina. Jos se palvelutehtävä joskus tuokin vaivaa ja hankaluutta, jopa kärsimystä, niin se ei saa olla itsetarkoitus. Saamme silloinkin luottaa Jeesuksen lupaukseen: ”antaessaan saa”. Se mihin Jeesus meitä kutsuu on esimerkki elämästä. Jeesuksen elämä täyttyi auttamisesta, toisten armahtamisesta, sorrettujen puolustamisesta, nälkäisten ruokkimisesta, ihmisten rakastamisesta…

Kaikkea tätä kykenemme tekemään paremmin, kun tiedämme, että elämällämme on näin ylevä tarkoitus, toisten palveleminen ja tiedämme, että ajallemme on pantu määrä ja tiedämme, että meidänkin kuolema on Jumalan kirkastumisen suuri ja kaunis hetki. Sen hetken on Jumalamme meille jo etukäteen valmistanut. Se tulee juuri silloin kun sen tulla täytyy.

Kun olemme tämän suuren asian tehneet itsellemme selväksi, antaneet niin elämämme kuin kuolemamme Jumalan turvallisille käsivarsille, ei meillä ole mitään hätää. Ei mitään hätää.
 

Jari Pennanen