Saarna 6.1.

Salaisuus joka paljastui

Matt. 2: 1-12 (1. vuosikerta)

Rauha. Kukapa meistä ei kaipaisi joskus rauhaa. Elämässä tulee aika ajoin hetkiä, jolloin meitä viedään liian kovalla vauhdilla. Ympärillämme tapahtuu niin monia asioita, että emme enää pysty ymmärtämään saati hallitsemaan niitä. Ne hyppäävät arkeemme aivan yllättäen, työntävät nurkan takaa ennalta-arvaamattomasti jalkansa tiellemme niin että kompastumme tai ehkä kaadumme. Sairaus, kuolema, yllätykset työpaikalla, pelottavan isot muutokset yhteiskunnassa… Rauha. Suloinen rauha. Missä olet silloin kun sinua eniten kaipaan?

Valo. Minne katoaa valo elämäni tiellä. Sekin yllättäen, ei kauniina ja rauhoittavana niin kuin iltarusko taivaanrantaan, vaan äkkipimeytenä. Sysimustana. Hapuilen ja kompuroin. En tiedä yhtään, minne pitäisi mennä. Valo. Missä piileksit juuri silloin kun pimeys ei olekaan turvan ja levon, vaan pelon ja rauhattomuuden lähde. Valo, kaipaan valoa.

Lohdutus. Kuka lohduttaisi minua, kun lohdutusta kaipaan. Kuka ymmärtäisi minua silloin, kun minussa ei ole ymmärrettävää, enkä itsekään ymmärrä itseäni. Kun tunnen sisäistä vapinaa. Kun tunnen tehneeni vääriä ratkaisuja, joista kärsii muutkin kuin minä itse. Kun hävettää. Kun ei kehtaisi nousta uudelleen, uusin miettein muiden keskelle. Kuka silloin lohduttaisi minua.

Voima. Mistä voimaton saisi uutta voimaa. Kun kaikki on jo annettu. Loppuun kulutettu. Kun ei enää jaksaisi edes yrittää, mutta on pakko. Jos ei itsensä tähden niin jonkun muun tähden. Tai sitten velvollisuudesta. Tai häpeän, epäonnistumisen torjumiseksi. Kuka voisi olla minua voimakkaampi ja antaa osastaan edes vähän minullekin. Voima. En kaipaa sinua uhotakseni vaan jaksaakseni.

Terve, elävä. Sitä haluaisin. Olla terve, elävä elävien joukossa. Mutta ruumiini on väsynyt. Se on sairas. Se oireilee. Se antaa merkkejä siitä, että jokin raja on ylitetty. Pelottaa, että se ei ole hyväksi. Eikä siinä kaikki, että ruumiini on hauras. Kun sielunikin vapisee. Tuntuu kuin sekään ei olisi elävä. Se ei jaksa iloita, ei innostua, se ei ole kylmä eikä kuuma. Se vain on ja odottaa. Kuin ihmettä. Kuka voisi tehdä tästä raihnaisesta ruumiista ja sairaasta sielusta terveen, elävän.

Lämpö ja hyvyys. Kuinka kaipaankaan teitä, kalliit ystäväni. Missä olette. Miksi ette tule tervehtimään minua. Maailma on niin kylmä, niin kalsea. Maailman hyvyys kuin piilossa. Tiedän, että te olette olemassa. Olen etsinyt teitä. Itsestänikin. Mutta joskus teitä on vaikea löytää. Odotan teitä lämpö ja hyvyys, ja kun tapaan teidät, tervehdin teitä halauksin ja kyynelin.

Rauha, Suloinen rauha. Valo. Lohdutus. Voima. Terveys ja elämä. Kaikki nämä meitä jokaista syvästi koskettavat tarpeet, kaipauksen kohteet, joita tässä saarnan alussa olen kanssanne etsinyt, ovat tänään jo tervehtineet meitä, ennen tätä saarnaa. Olet ehkä sinäkin ne jo tänään huuliltasi lausunut. Voi olla, että ne kiitävän pienet hetket kun hiljaa kuiskasit, rauha, valo, lohdutus, voima, terveys, elämä, että ne hetket menivät kuin huomaamatta ohitsesi. Juuri siksi niihin oli syytä vielä palata. Niin, nuo kaivatut kauniit sanat lauloimme messumme alkuvirressä.

Kuka vielä kehtaa väittää, että virret ovat etäisiä arjestamme. Kysyy vain malttia pysähtyä, kuunnella virren sanoja ja kuunnella omaa sydäntä ja tehdä se yllättävä havainto, että Jumalan Sana, se puhuu juuri minulle ja juuri minusta.

Loppiaisen sanoma on selvä. Jumalassa meillä on rauha. Suloinen rauha. Jumalassa meillä on valo. Hänessä meillä on lohdutus. Hänessä meillä on voima ja Hänessä me saamme terveyden ja elämän.

Tämän aavistaen itämaan tietäjät lähtivät pitkälle ja raskaalle matkalleen. He aavistivat, että kun he astuvat Jumalan eteen, palkinto on ruhtinaallinen. Se on taivaallinen. Itämaan tietäjiltä ei puuttunut arvovaltaa, ei arvostusta, ei maallisia rikkauksia, ei yhtään mitään maallista. He olivat hyvin arvostettuja omassa maassaan, heitä kuunneltiin, heillä oli valtaa. He olivat äärimmäisen rikkaita, orjia ja palveluskuntaa hyöri ja pyöri heidän ympärillään toteuttamassa kaikki pienimmätkin toiveet ja vaateet. Mutta heiltä puuttui jotain sellaista, mitä maailma ei voinut heille antaa ja mitä he yltäkylläisyydessään kaipasivat ja tarvitsivat. Heiltä puuttui sydämen rauha, suloinen rauha. Heiltä puuttui elämän valo. Heillä ei ollut todellista lohduttajaa, ymmärtäjää. Heillä ei ollut voimaa muuttaa elämänsä sisältöä, heidän sielunsa sairasti ja ikävöi elävää Jumalaa. Ja tästä ikävästä ja kaipuusta he lähtivät liikkeelle.

He löysivät etsimänsä. Ja sen jälkeen: ”Ja niin he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa”, toteaa Matteus lyhyesti mutta äärimmäisen painokkaasti. Toista tietä. Jotain oleellista oli muuttunut. Tullessaan tietäjät olivat vielä käyneet kumartamassa vanhaa valtaa, Herodesta, kohteliaisuudesta, ehkä pelosta ja siis varmuuden vuoksi, osittain perinteitä ja vanhoja tapoja noudattaen. Mutta nyt. Jumalan kohdattuaan heillä oli aivan uusi voima, uusi ymmärryksen ja ajatuksen kirkas valo, uusi rohkeus. Nyt mentiin uutta tietä.

Tietäjät, viisaat tietäjät palasivat takaisin koteihinsa, entisiin paikkoihinsa, hoitamaan entisiä toimiaan ja vastuitaan. Mutta ei enää entisin kujein tai keinoin. Salaisuus, joka oli kätkeytynyt yhteen tähteen, salaisuus, joka oli piiloutunut vähäiseen talliin, salaisuus, joka oli ilmestynyt pienessä vastasyntyneessä Pojassa, ei enää ollutkaan salaisuus, vaan kirkas Jumalan ilmestymä, joka vaikutti kaikkeen heidän elämässään..

Jotain samankaltaista – yllätyksellistä - sattui myös Paavalille. Palaamme hetkeksi siihen lukukappaleseen joka meille äsken tuolta lukupulpetista luettiin. (Kol.1:24-27)

”Nyt iloitsen – aloitti Paavali. ”Nyt iloitsen saadessani kärsiä teidän hyväksenne.”

No joo. Antaahan nuo ensisanat miehestä vähintäänkin oudon kuva. Kuka järjissään oleva nyt iloitsee saadessaan kärsiä! Voisitteko esimerkiksi te seurakunnan ja kaupungin luottamushenkilöt ja muut vastuunkantajat yhtyä Paavalin tunnelmiin. Tiedän hyvin, että näinä ankarien muutosten ja tuiverrusten tyrskeissä ja paineissa kärsimys on varmaan totta, mutta tuo iloitseminen. Ilon kokeminen siitä, että on tullut vapaaehtoisesti lähdettyä moiseen hullunmyllyyn, jossa kukaan ei tunnu ymmärtävän mitään, eikä ketään eikä itse senkään vertaa. Onhan siinä nyt sitten sellainen valtaistuin, että kelpaa kokeilla ! Ja iloita.

Mutta Paavali se vaan iloitsi. Ja kärsi. Ja kun se ihan selvästi oli tolkun mies – paitsi joissain kirjeissään, joissa Paavalin suu kiirehtii nopeammin kuin sihteeriparan piirtokynä – niin, kun se kerran ihan tolkun mies oli, niin katsotaan nyt kuitenkin, miten se tuohon pystyy. Kärsimään ja iloitsemaan – yhtä aikaa.

Paavalin salaisuus oli ihan samassa jutussa kuin äsken puhuttujen itämaan viisaiden miestenkin kohdalla. Paavali oli selvittänyt salaisuuden. Tai oikeastaan ei hän sitä selvittänyt, vaan salaisuus suorastaan hyppäsi silmille. Salaisuus paljasti itse itsensä. Ja samalla salaisuus paljasti nuo alkuvirressä mainitsemamme kaipuun ja ikävän täyttymykset. Paavali oli löytänyt suloisen rauhan. Ei todellakaan arkielämäänsä. Vankilassa ja lopulta kuolemantuomiossa ei nyt kummoista rauhaa ollut, mutta sydämen rauhan. Ja se korvasi kaiken muun. Hän oli löytänyt valon, lohdutuksen, voiman, elämän ja lämmön, ja hyvyyden.

Annetaan Paavalin itsensä kertoa siitä: ” …Jumala on paljastanut …häikäisevän kirkkaan salaisuuden: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo.”

Paavalin upeat, jopa hauskat sanat: salaisuus ei enää ole piilossa. Salaisuus onkin häikäisevän kirkkaasti edessämme. Kristus on keskellämme, Hän on toivomme.

Rakkaat kristityt. Niin kuin enkelit sanoivat kedolla arkisen työn keskellä ahertaville paimenille. ”älkää pelätkö”. Niin sanomme nyt mekin teille ja itsellemme: Älkää pelätkö. Jumala on kanssamme. Kristus on keskellämme. Omassa kirkossaan, sen Sanassa ja sakramentissa. Sinun hiljaisissa rukouksissasi ja huokauksissasi. Sinun salaisissa Raamatunlukuhetkissäsi. Kaikessa, mihin Häntä mukaan pyydät. Hän, Kristus on kanssasi.

Ja rauha, suloinen rauha. Valo. Lohdutus. Voima. Terveys ja elämä. Lämpö ja hyvyys. Kaikki nämä Taivaan lahjat Hän ojentaa Sinulle. Ota ne iloiten vastaan.

Jari Pennanen