Saarna 17.7.

5. sunnuntai helluntaista

Armahtakaa! 17.7.2011

Joh.8:1–11

Jalan alla pettää. Pöly tunkeutuu silmiin. Jano korventaa. Juoksen umpimähkään, en näe enää selkeästi, lyön kädellä, jonka teit hyväilemään. Nälkä saa minut etsimään onneani ja vaatimaan lisää. Mikään ei tee minua kylläiseksi. Teen väärin ja satutan muita. Tule autiomaahani, Jeesus, en jaksa yksin. Kaipaan rakkautta. Armahda minua. Näin kuuluu rukoushelminauhan autiomaan helmen rukous.

Omatunto on herkkä tunnistin, joka ilmoittaa meille, milloin olemme tehneet oikein, milloin taas valinneet väärin. Omatunto on syvästi henkilökohtainen, jokaisella on oma omatunto. Se ei kuitenkaan ole sillä lailla yksityinen, että ihminen voisi itse päättää sen, mikä on oikein ja mikä väärin. Yhteisö ja yhteinen hyvä vaikuttaa aina siihen, miten hyvyys ja pahuus määritellään. Jumala antoi Mooseksen kautta Israelin kansalle ja Jeesuksen ja alkuseurakunnan opetusten välityksellä kristilliselle kirkolle 10 käskyä. Ne annettiin siis yhteisölle. Ihminen ei voi ajatella omantunnon asioita pelkästään omina sisäisinä arvoinaan vaan niitä on punnittava aina myös yhteisön ja toisten ihmisten kannalta.

Omaatuntoa ei voi repiä pois, se on oleellinen osa ihmistä. Omantunnon voi kuitenkin laiminlyödä niin ettei se enää toimi kunnolla. Toisaalta sen voi myös ruoskia liian tiukaksi, yliherkäksi. Kumpikaan ääripää ei tee ihmiselle eikä yhteisölle hyvää. Terve omatunto puolustaa ihmistä silloin, kun hän toimii oikein. Terve omatunto osaa katua ja tunnustaa syyllisyyden, kun on sen aika. Omatunto auttaa vastuun ottamiseen ja kantamiseen omasta ja lähimmäisten elämästä.

Kullakin aikakaudella kristityt joutuvat pohtimaan eettisesti kestävän elämän rajoja. Tänään evankeliumi haastaa meidät pohtimaan kristillisen avioliiton merkitystä ja perustaa. Kesä on häiden aikaa meillä Suomessa. Usein kuullaan Jeesuksen sanoja: ”Maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.”
(Mark.10:6-9)

Avioliitto ei ole helppo tehtävä. Siihen kuuluu itsenäistyminen omista vanhemmista ja sitoutuminen omaan puolisoon. Suuri osa arjen vastoinkäymisistä parisuhteissa liittyy puolisoiden erilaisiin taustoihin, arvoihin, tapoihin ja tottumuksiin. On helppo pitää omia tapojaan oikeina ja toisen erilaisia tapoja kummallisina. Yhteiselämän kärjistymiset saavat usein alkunsa näennäisesti aivan pienistä asioista, mutta kun niitä kertyy, niin mieli pahoittuu ja tuntee toisen taholta välinpitämätöntä suhteutumista ja rakkaudettomuutta. Nykyaikana on ihmisten luovuttava muustakin kuin vanhemmistaan, nimittäin yksin elämisestä, itselleen elämisestä. Enää nykyään ei juurikaan tapaa puolisoita, jotka aloittaisivat yhteisen elämän suoraan lapsuudenkodeistaan. Yksin elämisestä luopuminen on haastavaa. Enää ei voi ajatella, että minä päätän vaan on yhdessä mietittävä, miten me teemme.

Julkinen sitoutuminen avioliittoon merkitsee uskollisuuden lupausta, joka tulee tehdä omasta vapaasta tahdosta ja vakavalla mielellä. Syvää läheisyyttä ei synny, ellei voi luottaa toisen uskollisuuteen ja rakkauteen elämän kaikenlaisissa vaiheissa.

Yhdeksi lihaksi tuleminen tarkoittaa seksuaalista yhteiselämää ja lapsia. Jumala on antanut meille ihmisille suuren lahjan. Avioliitto on Jumalan vastaus tärkeisiin inhimillisiin tarpeisiimme: lähellä oloon ja seksuaalisuuteen, turvallisuuteen ja jatkuvuuteen. Vanhempien suhde on lapsen koti. Koti eivät ole seinät ja katto vaan syli ja sydän. Lasten takia on tärkeä, että kodissa on hyvä ja turvallinen ilmapiiri, selkeät rajat ja paljon rakkautta. Rajat tulevat siitä, että vanhemmilla toimii omatunto: lapsi oppii siinä vierellä aivan luonnostaa mikä on oikein ja väärin. Rakkaus kasvaa anteeksiantamuksesta.

Jeesus antaa päivän evankeliumissa mallin, mitä merkitsee anteeksiantamus. Jeesus ja nainen keskustelevat kahden, koska kaikki muut ovat paenneet paikalta. Jeesus herätti heidät omatuntonsa. Ei löytynyt ketään, joka olisi kirkkain silmin ja säälimättömin sydämin heittänyt kiven naista kohti.

Naisen kannalta oli tärkeää, että Jeesus ei mennyt pois. Jeesus ei hävennyt naista. Hän puhui tämän parisuhteissaan epäonnistuneen naisen kanssa niin kuin ihmisen kanssa tulee puhua: arvostaen ja kunnioittaen, haluten ymmärtää. En tuomitse sinua, sanoi Jeesus. Sinulla on ollut syysi. Ja kuitenkin: älä enää tee niin kuin olet nyt tehnyt, älä enää tee aviorikosta. Se ei tee sinulle hyvää, ja se on väärin myös puolisoasi kohtaan.

Evankeliumi ei kerro varsinaisesti naisen katumuksesta. Emme saa kertomuksesta sanallista samaistumiskohdetta omalle katumuksellemme. Virsikirjasta löytyy paljon katumuksen tuntoja Osastosta Katumus ja rippi. Mm. virressä 287 sanotaan: Nyt minuun uusi sydän luo, kun annoit katumuksen. Suo, että synninsuru tuo päivittäin parannuksen. Myös kiusausten aikana valveilla pidä minua ja ohjaa Hengelläsi. Amen.

uskontunnustus