Saarna 21.8.

10. sunnuntai helluntaista

Vähässä uskollinen

Matt. 25: 14-30

”Talent Suomi hakee jälleen kykyjä”, huutavat suosion saaneen TV-formaatin otsikot, kun ympäri maailmaa menestyneen kykyjenetsintäkilpailun uusi tuotantokausi pyörähtää käyntiin jälleen nyt tulevana syksynä. Kilpailijat saavat tulla kilpailuun näyttämään taitojaan missä lajissa tahansa, oli sitten kyse tanssista, laulusta, koirien kouluttamisesta, tai minkälaisesta lahjakkuudesta vain.

Motiivit tuohon ohjelmaan osallistumiselle voivat olla moninaisia. Osa toki tavoittelee sitä ykköspalkintoa, Talent Suomen voittaja –titteliä sekä 30 000 euron arvoista rahapalkintoa. Osa ehkä jo kilpailuun mukaan lähtiessä tietää, etteivät omat lahjat riitä aivan sinne kärkisijoille saakka. Mutta siitä huolimatta he haluavat näyttää parasta osaamistaan toivoen, että uskallus palkitaan, uusia teitä avautuu. Mukaan mahtuu varmasti niitäkin, jotka haluavat vain päästä julkisuuden valokeilaan edes hetkeksi, naurunalaiseksi joutumisenkin uhalla.

Olivatpa motiivit kilpailuun osallistumiselle mitä tahansa, yksi yhdistävä tekijä ohjelmaan osallistujista löytyy. Vaikka katsojana saa välillä kokea myötähäpeää, on osallistujilla yksi yhteinen piirre, mitä ihailen. Tuo piirre on heittäytyminen, itsensä täysillä likoon laittaminen. Vaikka lähtökohdat kilpailuun osallistumiselle ovat vaihtelevia, ja erot lahjakkuuksien tasoissa näin maallikonkin silmissä huomattavia, silti jokainen kilpailija uskaltautuu kokeilemaan, kuinka pitkälle omat lahjat riittävät. Vaikka vastassa on tuhatpäin arvioivia katseita niin katsomossa kuin TV-ruutujenkin takana, sekä tuomarikolmikko, jonka kommentit kilpailijoille eivät aina ole sieltä ystävällisimmästä päästä, siitäkin huolimatta kilpailijat laittavat itsensä likoon. Kerrassaan ihailtavaa heittäytymistä, uskallusta laittaa lahjansa käyttöön!

Päivän evankeliumissa törmäämme toisenlaisiin talentteihin sekä toisenlaiseen heittäytymiseen. Jeesus kertoo meille vertauksen isännästä, joka oli todennäköisesti jonkinlainen liikemies, ja tämän kolmesta palvelijastaan. Joksikin aikaa pois muuttaessaan tämä isäntä uskoo palvelijoidensa haltuun koko omaisuutensa. Aika uskaliasta! Kuinkahan moni tämän päivän työelämän johtavissa asemissa olevista henkilöistä antaisi työntekijöidensä haltuun kaiken sen, minkä eteen on nähnyt kovasti vaivaa? Vertauksen isännän täytyi todella luottaa palvelijoihinsa.

Talentit, joita isäntä palvelijoidensa haltuun luovutti, eivät olleet mitään pieniä rahasummia. Vanha raamatunkäännös puhuu leivisköistä. Koko omaisuus oli yhteensä kahdeksan talenttia hopeaa. Yksi talentti on 6000 denaaria, denaari taas vastaa yhden päivän palkkaa. Yhdenkin talentin saaja sai siis haltuunsa lähes kuudentoista ja puolen vuoden palkkaa vastaavan summan.

Isännän matkan aikana kaksi palvelijaa sijoittivat rahat viisaasti, ja kaksinkertaistivat summansa. Kolmas puolestaan kaivoi talenttinsa maahan. Näin tehdessään hän paitsi minimoi riskit, myös esti sen, että rahoilla olisi saavutettu jotain. Maahan kätketty talentti ei edes päässyt kasvamaan korkoa. Isännän palattua takaisin, kaksi ensimmäistä saavat osakseen kiitosta, heille luvataan palkkioksi jopa entistäkin vastuullisempaa työtä. Kolmas palvelija puolestaan kuulee kunniansa. Isäntä oli luottanut palvelijaansa, mutta joutui pettymään – suuttumus on selvästi aistittavissa hänen sanoissaan.

Jeesuksen vertauksille on tyypillistä, että niiden tähtäyspiste on lopultakin jossain muualla kuin itse kertomuksen aihepiirissä. Niinpä tämäkään vertaus ei ensisijaisesti puhu liike-elämästä ja sen tuottaman voiton maksimoinnista, vaan Jumalan valtakunnasta.  Kertomuksen isäntä, liikemies, tunsi palvelijansa, työntekijänsä. Hän oli uskonut heidän haltuunsa omaisuutensa, arvioituaan jokaisen kyvyt hoitaa tuota omaisuutta. Isäntä ei antanut jokaiselle yhtä suurta summaa, vaan jokaiselle kykyjensä mukaan. Mitä talenteille ja palvelijoille isännän palattua lopulta kävikään? Lopputuloksen tiedämme.

Kun Jumala jakaa meille omastaan, antaa hän jokaiselle sen mukaan, miten arvioi hyväksi. Hän tietää lahjamme, onhan Hän ne itse meihin istuttanut. Hän tuntee kykymme, tietää mihin pystymme. Noita lahjoja, joita olemme saaneet, meitä haastetaan käyttämään – mutta mihin? Voiton maksimointiinko, omien etujen ajamiseen? Ei, vaan Jumalan valtakunnan toteutumiseen. Siihen, että Jumalan rakkaus saisi näkyä tässä maailmassa, ilosanoma Jeesuksen ristinkuolemasta ja syntien sovituksesta saisi koskettaa ihmisten sydämiä yhä uudestaan ja uudestaan.

Päivän evankeliumi tulee väkisinkin suoraan kohti. Sen asettamaa kysymyksenasettelua ei voi väistää, sen heittämää haastetta ei pysty välttämään. Se pakottaa kysymään, miten olen käyttänyt omat talenttini?

Ensiksikin meidän on myönnettävä, että olemme tilivelvollisia tekemisistämme. Tämä sinänsä yksinkertainen ajatus siitä, että teoillamme on seurauksia, ja olemme noista seuraamuksista myös vastuussa, tuntuu helposti vieraalta tässä yksilökeskeisyyden ajassa, jossa elämme. Eikö jokainen saakaan tehdä omalla tontillaan mitä tahtoo? Eikö se riitä, että vastaan itse itselleni olemisestani ja teoistani? Tai jos rinkiä pikkuisen laajennetaan, niin korkeintaan omalle perheelleni voin olla tilivelvollinen.

Jumalan valtakunta kun ei vain toteudu ainoastaan meissä ja lähipiirissämme. Hyvä, jos laitat talenttisi käyttöön läheistesi kanssa, se on hyvä alku. Mutta Jumalan valtakunta haluaa murtautua esiin kaikkialla maailmassa. Mikä on sinun paikkasi tuossa Jumalan valtakunnan työssä? Mitkä ovat ne talentit, jotka Jumala on sinulle antanut käyttöön laitettaviksi? Missä nuo talentit ovat nyt – käytössä vaiko maahan haudattuina?

Joskus tuntuu siltä, että haluamme paeta meille annettua tehtävää eräänlaisen ”Kun ei tee mitään, ei myöskään tee virheitä” –asenteen taakse. Näin taisi käydä myös evankeliumin onnettomalle palvelijalle. On helpompi elää riskitöntä ja turvallista elämää omien läheistensä kanssa kuin katsoa hieman kauemmas. On helpompi sulkea silmänsä maailman tuskalta ja avunhuudoilta kuin avata nuo silmät ja toimia tuon tuskan poistamiseksi, tai vähintäänkin sen helpottamiseksi.

Mikä sitten ajaa tuollaiseen ”Kun ei tee mitään, ei tee myöskään virheitä” –asenteeseen? Ehkä olemme joutuneet elämässämme pettymään niin, että pelkäämme epäonnistumista. Ehkä olemme tulleet satutetuiksi niin, että pelkäämme elämää – pelkäämme elää täysillä. Olemmeko niin haavoitettuja, että on parempi asettua ikään kuin sivustakatsojaksi suhteessa omaan elämäämme, sen sijaan että eläisimme täysillä, tulevaisuuteen luottaen?

Välillä tuntuu siltä, että arkemme on täynnä vaatimuksia. On erilaisia rooleja, joiden tuomat kriteerit tulee täyttää, jotta on kelpokansalainen. Paineita tulee itsemme ulkopuolelta, mutta osaamme myös itse luoda noita paineita ja vaatimuksia itsellemme. Elämästä tulee helposti suorittamista. Kun tämän kaiken suorittamisen keskelle pläjäytetään vielä päivän evankeliumi, niin tuo evankeliumin sana tuntuu lähinnä pisteeltä iin päällä kaikkien noiden vaatimusten keskellä.

Mutta katsotaanpa, mistä evankeliumin isäntä luotettavia palvelijoitaan kehuukaan. Hän lausuu näille: ”Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen.” Voisiko tuon kertomuksen viestin nähdä ennemminkin lupauksena kuin vaatimuksena.

Se, mitä meiltä odotetaan, on, että olemme vähässä uskollisia, omien kykyjemme ja voimiemme mukaan. Muuta ei tarvita, muuhun ei meistä olisikaan. Riittää, että olemme vähässä uskollisia. Meidän ei tarvitse verrata itseämme muihin ja olla kateellisia, jos joku on saanut toisenlaisia talentteja käytettäviksi kuin me. Riittää, että laitamme omat talenttimme käyttöön, Jumalan valtakunnan hyväksi.

Kun isäntä palaa matkoiltansa, ei langettavan tuomion perusteena käytetä pahoja tekoja tai rikoksia, vaan sitä, että talentti oli haudattu maahan, lähimmäisen palvelu ja auttaminen, Jumalan rakkauden levittäminen oli jäänyt tekemättä. Tuomion perusteena voimme lopultakin nähdä yksinkertaisesti uskon, sillä uskon kautta Jumala vaikuttaa meissä. Usko motivoi meitä toimimaan, usko varjelee meitä välinpitämättömyydeltä lähimmäisiämme ja heidän hätäänsä kohtaan. Kun annamme itsemme Jumalan käyttöön ja kyselemme Hänen tahtoaan omassa elämässämme, voimme olla varmoja, ettei Hän jätä meitä käyttämättä työtovereinaan Jumalan valtakunnan työssä. Jumalan lahjat on tarkoitettu käyttöön!

Noita lahjoja jokainen voi käyttää niin seurakunnassa toimiessaan kuin myös muuten arjen keskellä. Noita lahjoja voi käyttää niin, että meistä, Jumalan lapsiksi kutsutuista ja kastetuista, välittyy kohtaamillemme ihmisille viesti: Jeesus on kantanut minun syntini ristille, saan olla Hänen omansa – Jeesus on kuollut sinunkin puolestasi, Hän rakastaa myös sinua!

Eikä meidän tarvitse jäädä paikallemme odottamaan, josko taivaalta tipahtaisi meille joitakin erityisiä lahjoja tai taitoja, joita voisimme käyttää Jumalan valtakunnan hyväksi. Uskon, että parhaiten löydämme omat lahjamme toimimalla ja tekemällä, yksinkertaisesti elämällä elämäämme. Samalla voimme toki rukoilla ja kuulostella sitä, avautuisiko eteemme joitakin uusia ovia, uusia tapoja hyödyntää meille annettuja talentteja – seurakunnassa tai muuten arkemme keskellä.

Eikä ole niin kovin vaarallista, vaikka matkan varrella teemmekin virheitä ja epäonnistumme välillä. Jos jätämme elämämme elämättä virheiden tekemisen ja epäonnistumisen pelossa, menetämme helposti myös ne hetket, joissa voisimme kokea onnistumisia. Ollaan siis vähässä uskollisia ja uskalletaan elää – uskalletaan heittäytyä Jumalan valtakunnan työhön, laittaa lahjamme käyttöön. Mikä sen parempaa, kuin lopulta saada kuulla nuo palkitsevat ja vapauttavat sanat: ”Hyvin tehty! Tule herrasi ilojuhlaan!”

Hanna Hietanen