Saarna 25.9.

15. sunnuntai helluntaista

”Maailman palkka?”

 Joh 5:1-15

”Kiittämättömyys on maailman palkka.”

Niinhän sitä sanotaan ja valitettavan usein paikkansa pitävästi.

Elämänsä aikana Jeesus auttoi melkoista joukkoa ihmisiä heidän arkipäivän murheidensa keskellä. Hän kohtasi rakastaen niin sairaita kuin murheen lyömiä, niin aviorikoksesta tavattuja kuin omaan mammonaansa tukehtuvia.

Jokainen noista kohtaamisista merkitsi muutosta: oma arki ei enää ollutkaan aivan entisenlainen, siihen oli tullut jotain uutta.

Oli uusia eväitä selvitä rajallisin resurssein omasta arjestaan.

”Selvitä arjesta rajallisin resurssein” – se on se todellisuus, jonka jokainen meistä kohtaa loton mahdottoman jättipotinkin arvonnan jälkeen. Arjen keskellä kun meidät punnitaan: punnitaan elämämme arvot, elämän eväät, oma jaksaminen, oma rakkaus, omat kyvyt jne.

Arki on se peili, josta näemme itsemme, joskus liiankin kirkkaasti.

Ja tämän tavallisen tylsän arjen keskellä Herra Kristus kohtasi vastaansa tulleet ihmiset. Eivät he kohdanneet Herraa siellä, missä viini virtasi ja ilo raikui, jossa elettiin jalat tukevasti irti maasta, vaan he kohtasivat Herran tavallisen harmaan arjen keskellä.

Mutta siihen arkeen tuli muutos, jotain aivan uutta, jotain jo kantoi uuteen huomiseen.

”Selvitä arjesta rajallisin resurssein”, se on arjen haaste meille jokaiselle.

Ja tämän haasteen myös rakkaat Marttamme ovat ottaneet vakavasti: tämä on nimittäin yksi niistä arvoista, joiden varassa Martat työtään kotien ja ihmisten hyvinvoinnin vuoksi tekevät.

Se on hieno arvo.

Martat ovat oivaltaneet hyvin hienolla tavalla sen, että arkemme keskellä meidät punnitaan ja arkemme määrittää kaikkea elämässämme. Ja tässä työssään arjen hyväksi, Martat astuvat Kristuksen itsensä viitoittamalle tielle toimimaan toisten hyväksi – auttamaan, helpottamaan ja luomaan uusia eväitä arjen keskelle.

Martat asettuvat arjessa toisen ihmisen rinnalle ja niin te toteutatte lähimmäisen rakkautta hyvin hienolla ja konkreettisella tavalla – sen tylsän arjen keskellä.

Mutta milloin me tarvitsemme toista ihmistä rinnallemme?

Emme silloin, kun päämme on pilvissä, silloin kun päivä paistaa, linnut laulavat, lompakossa on katetta ja kaikki sujuu kuin rasvattu.

Ei.

Me tarvitsemme toisiamme tämän tavallisen tylsän arjen keskellä rohkaisemaan toisiamme, tukeamme toisiamme, luomaan jotain uutta arjessa selviytymistä varten ja rakastaen kohtaamaan ja koskettamaan toisiamme. Siellä, missä ihminen avoimin ja rakastavin mielin kohtaa toisen ihmisen, siellä syntyy jotain uutta, joka kantaa arjen elämässä.

Näin Kristus kohtasi vastaansa tulleet, hyvinkin arkisesti.

Siinä Hän seisoskeli Betesdan lammikon äärellä, katseli ihmisiä ja huomasi miehen, jolla ei ollut ketään rinnallaan.

”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minua”.

Ei ketään.

Olen yksin, minut on jätetty yksin – oman arjen keskellä pahinta, mitä voimme kokea on tämä: minut on jätetty yksin.

Mutta nyt tuo mies ei ollut yksin, hänen uuvuttavan tylsään arkeensa tuli muutos: toinen ihminen kohtasi hänet rakastaen.

”Nouse, ota vuoteesi ja kävele”.

Herra parantaa sairaan hyvin yksinkertaisesti, sanoisiko hyvin arkisesti, turhia huutelematta ”Katsokaa, nähkää ihmeiden ihme”.

Ei, Hän vain asettuu toisen rinnalle, puhuu hänelle rakastaen – ja ihme tapahtuu arjen keskellä. Mies saa uuden mahdollisuus, hänen arkeensa tulee uusi sävy, joka kantaa huomiseen.

Vaikka kyseessä on ihme sen arkisuutta korostaa se, että Herra jatkaa matkaansa häviten väkijoukkoon eikä jää paistattelemaan päivää omassa erinomaisuudessaan ja ottamaan vastaan ihmisten kiitosta ja ylistystä. Parantunut puolestaan on niin hämmästynyt ja yllättynyt asioiden saamasta käänteestä, ettei edes tiedä kuka hänet paransi.

Niin, arjen keskellä hyvin arkisella tavalla tapahtui ihme.

Uskon niin, että arjen keskellä tapahtuu edelleen ihmeitä, arkisia ihmeitä, joiden myötä yksi ja toinen saa eväitä ja rohkeutta kohdata ja selvitä oman arkensa keskellä.

Muuta ei useinkaan tarvita kuin asettua toisen rinnalle, huomioida hänet ja rakastaen ja kunnioittaen kohdata hänet.

Mutta, kuten alussa totesin, kiittämättömyys on maailman palkka. Herran hyvä työ herätti heti vastustusta: eihän sapattina saa parantaa, kuljeskella ja kannella vuodettaan vaikka olisi kuinka iloinen ja onnellinen tahansa, jotain rajaa sentään!

Arkensa keskellä avun saanut joutui kiittämättömyyden kehään.

Ja lopulta hyväntekijä naulitaan ristiin rinnalle ryövärin.

Kiittämättömyys on maailman palkka, totisesti.

Ja kai se asuu meissäkin.

Niin, miten sitä muistaisi olla kiitollinen arjestaan, tästä tavallisesta tylsästä arjesta, jonka keskellä elämme ja jonka keskellä nautimme monia hienoja asioita. Sillä arkeemme sisältyy vaikka mitä, mistä voimme, saamme ja meidän tulee olla kiitollisia:

omat läheiset, rakkaat ihmiset

jokapäiväinen leipä, puutarhan ja pellon antimet

kotimme

isänmaamme

hyvät harrastukset

terveys

arkinen puurtaminen työssä

syksyn kirkkaat värit ja kuulaat päivät

jne, jne, - arjessa on elämän suurimmat kiitoksen aiheet.

Ja siihen arkeen kuuluu myös Jumalamme. Hän ei koskaan ole kaukana meistä, vaan hän on sen tavallisen tylsän työn, tylsien kotitöiden, arkisen kaupassakäynnin ja ruoanlaiton keskellä, puhumattakaan arkisesta siivouksesta.

Herra kohtaa meidät juuri tässä, arjessamme.

Eikä sen kohtaamisen jälkeen arkemme ole entinen – siihen on tullut ripaus uutta, ripaus rakkautta ja armoa, joka nostaa jaloilleen.

Ja sen armon varassa selviämme arjestamme omin rajallisin resurssein, kuten kunnon Martat.

Juha Parjanen