Saarna 6.11.

Veteraanien kirkkopyhä 6.11.2011

Vaatimattomin varustein

Luuk. 10: 1-12

Herra valitsi vielä seitsemänkymmentäkaksi opetuslasta ja lähetti heidät kaksittain edellään jokaiseen kaupunkiin ja kylään, johon hän aikoi itse mennä.
Hän sanoi heille: »Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen.
Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa, älkää laukkua älkääkä jalkineita. Älkää matkan varrella pysähtykö tervehtimään ketään. Ja kun tulette johonkin taloon, sanokaa ensiksi: ’Rauha tälle kodille.’ Jos siellä on joku, joka on rauhan arvoinen, hän saa teidän toivottamanne rauhan. Ellei ole, toivotuksenne palaa teille. Jääkää siihen taloon ja syökää ja juokaa mitä teille tarjotaan, sillä työmies on palkkansa ansainnut. Älkää siirtykö talosta toiseen.
Kun tulette kaupunkiin ja teidät otetaan siellä vastaan, syökää mitä teille tarjotaan, parantakaa kaupungin sairaat ja kertokaa kaikille: ’Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.’ Mutta jos teitä johonkin kaupunkiin tultuanne ei oteta vastaan, menkää sen kaduille ja julistakaa: ’Me pyyhimme pois pölynkin, joka teidän kaupungistanne on jalkoihimme tarttunut - pitäkää hyvänänne! Mutta tietäkää, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle!’ Minä sanon teille: Sodomakin pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sellainen kaupunki.»

”Kun kotiuttamisen aika tuli, kun rauhan aika tuli, kuljin pitkin Helsingin katuja kantaen ylläni tykkimiehen pukua. Päälläni oleva valkoinen paita oli selästä revennyt. Jalassani oli saappaat, joista toisessa oli vain puolikas pohja jäljellä”. Näin kuulin erään sotaveteraaniemme ystävän muistelevan omaa kotiutumistaan sotien päätyttyä. Sota oli väistynyt, rauhan aika koittanut, tunteet olivat moninaiset. Varustus oli varsin vaatimaton, toisenlainen kuin tänä päivänä varusmiesten kotiutuessa palvelusaikansa päättyessä.

Varsin vaatimaton on myös se varustus, jonka turvin Jeesus kehottaa päivän evankeliumissa opetuslapsiaan liikkeelle – viemään viestiä siitä, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. En väitä, että minä, tämän vauraamman ajan lapsi, tietäisin lopultakaan mitään siitä, mitä te, hyvät sotiemme veteraanit olette käyneet läpi sotavuosina tai niiden jälkeen. Vaikealta tuntuu myöskin samaistua Jeesuksen aikalaisiin, opetuslapsiin, jotka lähtivät toteuttamaan tehtäväänsä viestinviejinä jalkaisin – kuitenkin ilman jalkineita, laukkua tai rahakukkaroa. Uskon kuitenkin, että sodista selvinneillä saattoi olla kokemusmaailmassaan jotain samaa kuin Jeesuksen opetuslapsilla uuden tehtävän alkaessa. Molemmat olivat uuden kynnyksellä, varsin paljaina. Uuteen uskaltaessa, tulevaan katsoessa punnittiin ne arvot, joiden varassa oltiin valmiit kulkemaan eteenpäin.

Päivän evankeliumissa Jeesus valitsee kahdentoista opetuslapsensa lisäksi vielä koko joukon lisää opetuslapsia. Jeesus lähettää seuraajansa viemään rauhan sanomaa kyliin ja kaupunkeihin. Evankeliumia on julistettava kiireesti – Jumalan valtakunta on tullut lähelle! Jeesuksen sanoja voidaan pitää eräänlaisena Jeesuksen lähetyspuheena. Viesti oli vietävä ensin koteihin, jossa oli mahdollista kohdata talon asukkaat aidosti pysähtyen, Jumalan rauhaa toivottaen. Tuon rauhan sisältönä oli itse pelastus.

Kotilähetyksen rinnalla kulki kaupunkilähetys. Sairaita parannettiin Jumalan valtuuttamina, Jumalan voimalla. Viesti oli selkeä: ”Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.” Jos opetuslapset kohtasivat vastustusta, oli heillä lupa karistaa pölyt jaloistaan ja siirtyä seuraavaan kaupunkiin – evankeliumin asialla oli kiire. Mutta viesti oli sama kaikille, niin sen vastaanottajille kuin sen torjujillekin. Jokaisella oli oikeus kuulla sanoma Jumalan valtakunnasta, siitä rauhasta, jonka yksin Jumala voi ihmisessä vaikuttaa.

Opetuslapset lähtivät siis matkaan varsin vaatimattomin varustein. Eväänä heillä ei ollut oikeastaan muuta kuin Jeesuksen esimerkki ja opetukset. He olivat omin silmin saaneet nähdä, miten Jeesus toimi kohdatessaan ihmisiä – heikkoja, sairaita, syntisiä, monin tavoin ahtaalla olevia. He olivat saaneet omin korvin kuulla Jeesuksen julistusta siitä, miten syntinen armahdetaan, miten kuolema voitetaan.

Jeesus samastui aikansa ihmisiin luopumatta kuitenkaan omasta identiteetistään. Hän kohtasi ihmiset samalta viivalta, pitäen kuitenkin kiinni siitä, minkä tiesi olevan Isänsä tahto. Tarvittaessa Jeesus vihastui ja antoi koolla olevien kuulla kunniansa. Usein Jeesus kuitenkin hämmästytti sillä, miten lempeästi ja rakkaudellisesti hän kohtasi monia, jotka olivat muiden halveksimia.

Päivän evankeliumikatkelmassa ei kuitenkaan ole juurikaan tietoa lempeydestä Jeesuksen sanojen kohdalla. Lempeyden sijaan Jeesuksen sanoissa heijastuu pikemminkin ehdottomuus. Jeesus ei kysele opetuslapsiltaan, että ovatko he valmiita tehtävään. Ei, vaan hän yksinkertaisesti kehottaa: ”Menkää!” Ja oikeastaan, nämä Jeesuksen sanat eivät ole pelkästään historiaa, aikaan ja paikkaan sidottuja sanoja. Pyhän Hengen kautta Jeesus osoittaa meille nuo evankeliumin sanat tässä ja nyt. Voimme kuulla nuo Jeesuksen sanat tässä messussa ja huomata, että ne kohdistetaan meille – kastetuille kristityille. Jeesus sanoo meille: ”Menkää.”

Miten vastaamme tuohon Jeesuksen kehotukseen? Miten vastaamme Jeesuksen lähetyskutsuun? Jos otamme todesta sen tehtävän, minkä Jeesus on meille kristittyinä ja kirkkona antanut, on meidän pysähdyttävä pohtimaan omaa paikkaamme tuon tehtävän vastaanottajina. Jeesuksen kehotus lähteä liikkeelle kutsuu reagoimaan. Lähdemmekö liikkeelle vai jäämmekö paikallemme? Meitä kutsutaan kantamaan Kristusta ihmisille, samaistumaan kohtaamiimme ihmisiin, kuitenkin luopumatta siitä, minkä tiedämme olevan Kristuksen rakkauden ja totuuden mukaista.

Kristillinen kirkko on aina ollut liikkeellä oleva kirkko, jolla on selkeä tehtävä: Evankeliumi, todistus Kristuksesta on vietävä kaikkien kansojen keskuuteen. Eräs lähetystyöntekijä vertasi lähetystyötä lintuun. Lintuun, jonka siivet kuvastavat toisaalta evankeliumin julistamista, toisaalta rakkauden tekoja. Toisella puolella on evankeliumin julistaminen, toisella rakkauden teot, ja nämä kietoutuvat toisiinsa niin, että molempia tarvitaan, jotta siivet kantavat eteenpäin – jotta lintu pystyy lentämään.

Suomalaisessa lähetystyössä onkin lähtökohtana ollut aina se, että autetaan koko ihmistä. Jo Ambomaan lähetti Martti Rautanen muotoili tehtävänsä 1800-luvun lopulla näin: "Älkää luulko, että työnämme on vain saarnata ja opettaa. Lehmistä on huoli pidettävä, pellosta samoin. Siis täytyy olla: karjapiika, peltomies, kyökkipiika, pyykkimuija, paikkaaja-akka, suutari, räätäli, nikkari, sahuri, salvuri ja niin edelleen." (Martti Rautanen, 1870)

Jeesuksen opetuslasten varustus matkaan lähtiessä oli varsin vaatimaton, niin oli myös aikoinaan ensimmäisten Ambomaan lähettien. Miten meidän tulisi tänä päivänä varustautua toimiessamme Jeesuksen lähettiläinä? Jotenkin tuntuisi tekopyhältä, jos tänä päivänä pitäisi ajatella niin, että vasta kun olet valmis luopumaan kaikesta omaisuudestasi, jättämään kotisi ja perheesi, vasta kun olet valmis kulkemaan paljain jaloin ilman sentin senttiä, vasta silloin voit olla Jeesuksen lähettilääksi kelpaava. Lähetystyö on aina ollut aikaan ja paikkaan sidottua. Lähetystyö on aina pyrkinyt löytämään kullekin aikakaudelle sopivat tavat toimia riippumatta kulttuurisista ja yhteiskunnallisista muutoksista ja murroksista. Emme elä erillään muusta yhteiskunnasta, vaan saamme välittää sanomaa Jumalan rakkaudesta ja Jeesuksen sovitustyöstä keskellä sitä todellisuutta, missä elämme.

Me saamme olla osallisia siitä aineellisesta hyvästä, mitä meille on suotu. Mutta toki on hyvä pohtia sitä, mikä on se varustus, jonka varassa meidän on hyvä elää Jumalan rakkauden lähettiläinä. Onko jotain, mistä meidän tulisi luopua? Jotain, mikä estää meitä näkemästä evankeliumin janoa ympärillämme? Jotain, mikä jarruttaa meitä, estää lähtemästä liikkeelle, estää antamasta omastaan tarvitseville? Kenties kiire, itsekkyys, välinpitämättömyys?

Tänäkin päivänä jokaisella on oikeus kuulla se sama evankeliumi, jonka me olemme kuulleet. Uskonnonvapaus ei tarkoita vapautta uskonnosta, tai uskonnottomuutta. Jokaisella on oikeus kuulla ja reagoida. Samoin jokaisella kristityllä on jo kasteen perusteella oikeus toimia Jeesuksen lähettiläänä. Meidän ei tarvitse kysellä, kelpaammeko Jumalan työtovereiksi. Yhtä varmasti, kun kelpaamme Jumalan lapsiksi, yhtä varmasti kelpaamme myös viestinviejiksi.

Kaikkien ei tarvitse lähteä kaukomaille, riittää kun elää uskoaan todeksi omassa arjessaan. Jeesus lähetti opetuslapsensa matkaan kaksittain. Tehtävämme on yhteinen, evankeliumin asia on yhteinen. Yksi todistaa kuulemastaan ja kokemastaan, siitä miten Jumala on toiminut ja toimii yhä. Toinen voi tuon ilosanoman vahvistaa. Joku lähtee lähetyskentälle toimimaan kutsumuksensa mukaisesti, toisten kutsumuksena on lähettien tukeminen rukouksin ja taloudellisin varoin.

Mistä sitten saamme voiman ja rohkeuden toimia Kristuksen lähettiläinä? Katsotaanpa vielä, miten Jeesus opetuslapsiaan kehottaa. Hän sanoo: ”Menkää, minä lähetän teidät…” Ensin tulee tehtävä, heti perään kerrotaan se, mistä voima tehtävän suorittamiseen tulee. ”Minä lähetän teidät,” sanoo Jeesus. Voiko olla parempaa työnantajaa kuin itse Jeesus Kristus! Jeesus, joka on itse kohdannut monenlaisia haasteita ja vastustusta matkansa varrella. Jeesus, joka kaikesta huolimatta rakasti loppuun asti. Jeesus itse ylitti monenlaisia rajoja kohdatessaan ihmisiä. Tänäkin päivänä lähetystyössä ylitetään monenlaisia kulttuurisia, kielellisiä, etnisiä, rodullisia ja maantieteellisiä rajoja.

Varsinainen raja, jonka kanssa kirkko ja lähetystyö painiskelevat jatkuvasti, on lopultakin aina ja kaikkialla uskon ja epäuskon raja. Tuon saman rajan, uskon ja epäuskon rajan – voimme nähdä myös omassa sydämessämme. Kun tiedostamme sen, että tuo raja on aina ja kaikkialla olemassa, myös meissä, auttaa se meitä kohtaamaan toiset ihmiset samalta viivalta. Silloin, kun syntinen kohtaa toisen syntisen, silloin on Jumalan rakkaudelle tilaa. Silloin on mahdollista välittää sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta, joka vapauttaa syntisen. Epäuskon tilalle syntyy uskoa, ei meidän työmme vuoksi, vaan sen vuoksi, että Jumala tekee työtään meidän kauttamme.

Hanna Hietanen