Saarna 20.11.

Tuomiosunnuntai

Huomaako minua kukaan

Matt. 25: 31-46
 

Muistan sen hetken selkeästi kuin tämän aamun.  Vaikka tapahtumasta on jo lähes 60 vuotta.  Olin  vajaat 3- vuotias pojanruipelo.  Olin saanut sen ajan pelottavan sairauden,  polion eli lapsihalvauksen. Ja seisoin Kotkassa sairaalassa metallisessa häkkisängyssä. Vasemmalla oli suuri, lasinen pariovi, kauttaaltaan vaaleilla verhoilla peitettynä.  Jostain syystä katseeni suuntautui ovelle.   Näin siellä verhon raosta kurkistelevan äitini, isäni ja Keijo-veikkani.  Ja silloin pääsi itku, surkea, sydäntä kouraiseva itku.  Ja huusin niin paljon kuin pienen pojan kurkusta ääntä lähti: ” Äitin oma kulta.  Äitin oma kulta.   Hakee pois. Hakee pois.”  Verhot sulkeutuivat.  Pelko ja yksinäisyys raastoi.  Muistikuvani katoaa tähän.

Nyt aikuisena ymmärrän vanhempieni ja veljeni tuskan, kun he  eivät saaneet halata, koskettaa ja suukotella eristyksissä olevaa rakasta pikku-Jaliaan.  Me kaikki olisimme sitä kohtaamista tarvinneet.

Elämä vain ei anna sitä kaikkea, mitä kipeimmin tarvitsisimme ja mihin oikeustajumme mukaan olisimme oikeutettuja.  Jokainen ja jokaisen elämä jää aina jotain vaille.  Elämän oikullisuus, epäoikeudenmukaisuus, ennalta-arvaamattomuus  saa  meissä eri hetkinä erilaisia tunteita esille.  Tunteiden kirjo on täydellinen: suuttumusta, pelkoa, raivoa, täydellistä lamaantumista.  Mutta myös taistelutahtoa, uhoa, voitonriemua, jopa iloa ja kiitollisuutta.

Näiden tunteiden ja asioiden kanssa pysähdymme omalla tavallamme joskus - tai toivottavasti usein -  myös Jumalan eteen.  Meillä on paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia.  Mutta Jumalan edessä pysyminen silloinkin, kun siihen ei tunnu olevan enää mitään syytä,  tai siinä ei näy järkeä tai hyödyn häiventäkään,  silloinkin siinä kannattaa pysyä.  Hetkeen saattaa sisältyä sillä hetkellä salaisuudeksi jäävä kosketus, joka myöhemmin saakin merkityksen.
 

Tämän tuomisunnuntain evankeliumikappale on vaikuttava.  Jeesuksen sanoma on selkeä, vailla vertauksia.   Asiat sanotaan juuri niin kuin ne arjessa näyttäytyvät.  Jeesus ei käy pohtimaan sitä, miksi Jumala sallii kuvatunlaisia ihmiskohtaloita: nälänhätää ja puutetta,  janoa ja kodittomuutta, sairautta ja vankilaan eristämistä.  Jeesuksella ei ollut tähän elämän raastavuuteen ja epäoikeudenmukaisuuteen minkäänlaista selitystä.  Tässäkin hän vain kertoo, mitä näki, kuuli ja koki ympärillään.  Ja siihen, että miten tällaisten elämän ilmiöiden kanssa hänen seuraajansa kuuluu toimia; siihen hän  otti kantaa.

Jeesuksen aikana ihmisillä oli  pyrkimystä samankaltaiseen selitykseen kuin meilläkin.  Opetuslapset kysyivät kerran Jeesukselta, syntymästään sokean kerjäläisen nähdessään, että mitäköhän syntiä tämä onneton mies tai hänen  vanhempansa ovat tehneet, kun häntä on tällaisella kohtalolla rangaistu. Jeesuksen vastaus oli  napakka:  Höpö-höpö pojat.  Ei se näin mene. Ei sairaus tai kova kohtalo mikään Jumalan rangaistus ole. Tämän miehen kohtalossa  tulee  aikanaan näkymään  Jumalan tahto ihan toisella tavalla.

Kerran Jeesus tosin itsekin halusi kysyä,  ja kysyikin Jumalalta, että miksi.   Se oli juuri samanlainen tilanne kuin meilläkin, kun  oma maailma näytti romahtavan. Edessä ei ole inhimillisesti katsoen enää mitään valoa tunnelin päässä.  Kaikki on loppu,  voimat ja mahdollisuudet.  Kun Jeesus oli tällaisessa ahdingossa, hänellä oli Taivaan Isälle vain sama,  meillekin tuttu kysymys:  miksi.  ” Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut”, Jeesus huusi ristillään.  Vastaus tuli vasta kolmen päivän päästä.  Ne olivat pitkiä odotuspäiviä.

Juuri siksi, että syystä jota emme ymmärrä, maailmamme ja oma elämämme saattaa olla ja onkin kaiken kauniin ja valoisan ohella myös ruma ja pimeä, juuri siksi Jeesuksen tämän päivän sanat ovat meille merkityksellisiä.  

Jeesus antaa meille kaksi  vastausta siihen, miten tämän elämän harmaan puolen kanssa tavallinen ihminen jaksaisi elää. 
Toisaalta Jeesus kuvaa miten meidän tulee itse toimia ja
 toisaalta Hän kertoo, mitä Jumala tekee.

Jeesus  samaistuu hyvin  vahvasti syrjäytyneeseen ihmiseen ja hänen kohtaloonsa.  ”Mitä  te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”, hän sanoo.  Ja se teko, minkä Jeesus nostaa kaikkein kauneimmaksi ja tavoitelluimmaksi  teoksi , sen voi pukea yhteen sanaan: huomatkaa.  Huomatkaa  minut. 

Kun elämä jollain tavalla ja jossain vaiheessa työntää  minut syrjään valtavirroista,  kun tavalla tai toisella uhkaan jäädä yksin,  niin mitä silloin tarvitsen.  Juuri sen Jeesus tietää: huomatkaa minut ja hyväksykää minut juuri nyt ja tässä ja juuri tällaisena minä nyt olen.  Meillä jokaisella on elämässämme  erilaisia ”huomatkaa minut” tilanteita.  

Meitä on tänään täällä kirkossa paljon, jotka tarvitsemme huomaamista. Ja  monet meistä on kauniisti huomattu moneen kertaan.  Niin Jeesuskin huomaa.

Ja sitten.  Meitä on täällä monia, jotka olemme juuri niitä, joista Jeesus iloitsi: siis heitä, jotka huomaavat toisia.  Itse asiassa Jumalan valtakuntaan Jeesus nosti juuri nämä kaksi ihmisryhmää.  Ne, jotka kaipaavat hoivaa ja huomaamista.  Ja heidät, jotka huomaavat, hoivaavat, auttavat, armahtavat.

 Kumpaan joukkoon sinä juuri tässä elämänhetkessä kuulut.  On mahdollista, että kuulut molempiin yhtä aikaa.

Mutta missä tässä on Jumalan rooli ja paikka.  Mitä Hän tekee.  Jeesus  valotti sitäkin, mitä Jumala tekee.  Jumala toimii itse asiassa monella tavalla. Ensinnäkin kirkkonsa kautta hän toimii juuri sillä tavalla, mitä nyt tapahtuu.  Täällä kirkossa, Jeesuksen opetuksen mukaisesti  meille opetetaan, että saamme kaivata huomaamista.  Ja meille opetetaan, että saamme olla huomaamassa.  Tämä pohdiskelu on osa Jumalan olemista keskellämme.  Kirkon työn ja opetuksen kautta.

Mutta vielä Jumalalla on suunnattomasti suurempi anti meille.  Hän itse huomaa meidät.  Hän puhuu  meille.  Hän samaistuu meihin.  Hän tuntee meidän tunteemme.  Hän itkee itkumme.  Hän nauraa naurumme. Ja vielä enemmän Hän lupaa ja tekee.  Näin Jeesus opetti:

”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti”.

Jeesus puhuu meistä, jotka kaipaamme huomiota ja  meistä, jotka huomaavat, hän puhuu meistä  ”Taivaan Isän siunaamina”.  Voiko enempää enää toivoa.

Muistan lapsuudestani  jotain muutakin  tärkeää kuin mitä  alussa kerroin.  Muistan, kun pääsin aikanani sairaalasta kotiin.  Ja muistan, kuinka  Sanelma-tätini, kummitätini, tuli jälleen meille kylään.  Olin pihalla hiekkakuopalla leikkimässä  ja täti hihkaisi pikku-Jalille ”moit”, pisti pyöränsä rapun pieleen nojaamaan ja meni sisälle.  Ja pikku-Jali  kipitti perässä.  Oli kiva kun täti tuli käymään.  Ja huomasi minut.  Olimme siinä hetkessä molemmat Taivaan Isän siunaamia: Sanelma –täti ja pikku-Jali. 

Jumalan valtakunta oli sillä hetkellä läsnä.  Ei siihen sen kummempia  kommervenkkejä  tarvittu.

Jari Pennanen