Saarna 26.12.

Kristuksen todistajat

Vainooja vai vainottu

Matt. 23: 34-39

Hupsista vaan! Nopeasti sitä historian lehdet käännetään.  Eilen vielä ihmeteltiin seimenlasta.  Ja nyt tämä on jo kiivastuva aikuinen, joka on oppinut rumatkin sanat.   Evankeliumikappale alkoi ihan asiallisesti, mutta jos kurkistamme edellisiä jakeita niin sielläpä ei enää kuulu pienen seimenlapsen jokeltelu, vaan :
 ” Te käärmeet, te  kyykäärmeitten sikiöt!”  Voiko  sitä nyt tuon kauniimmin enää sanoa.

Miksi kirkon perinne haluaa hypätä näin nopeasti tunnelmasta toiseen.  Miksi 2.  joulupäivän, Tapanin pitää olla näin erilainen.  Täydellinen vastakohta kauniille ja herkälle jouluaamun tunnelmalle.

Tällä vastakohtaisuudella on haluttu muistuttaa siitä pelottavasta asiasta, että Jumalan pelastussanoma, ja koko Jumalan läsnäolo maailmassamme  on aina jakanut ihmisiä.  On niitä, jotka haluavat ihmetellä Jumalan suuruutta ja pyhyyttä ja pysähtyä suuren ihmeen edessä ja rukoilla sen merkitystä omaan elämään.  Ja sitten on niitä, jotka kerta kaikkiaan eivät siedä puhettakaan Jumalasta tai Jeesuksesta.

Meillä Suomessa tai täällä Kaakonkulmalla ei tietysti ole sellaisia raja-aitoja kristittyjen ja ei-kristittyjen kesken kuin jossain muualla.  Meillä KySa:n  yleisönosastossa joku ateisti yrittää silloin tällöin ärsyttää kristittyjä julkiseen väittelyyn.  Mutta eipä oikein onnistu, hänenkin kirjoitukset ovat niin epäasiallisia ettei niihin viitsi  yleensä edes vastata.

No, kirkon sisällä käydään jonkinlaista kiistelyä eri ääripäiden välillä.  Pieni äänekäs oikeaoppisten joukko moittii  kirkkoa liian suvaitsevaksi ja toinen oikeaoppisten joukko näitä taas liian ankariksi.  Siinä keskellä sitten suuri enemmistö vähän hymyilee, välillä harmistuu ja kiihkeimmät menevät ja eroavat kirkosta kun se on liian sitä tai liian tätä.  Mutta kaikki erilaisia mielipiteitä kantavat saavat täällä Suomessa elää rauhassa elämäänsä.

Näin auvoista ei ole kaikkialla.  Lähetystyössä olleet tuovat aivan kauheita kokemuksia eri puolilta maailmaa  On laskettu, että  keskimäärin  170.000  kristittyä menettää vainottuina henkensä  joka vuosi.  170.000.  Mitäs meitä haminalaisia onkaan 25.000. Siis  6 kertaa  enemmän kuin mitä meitä  haminalaisia on.  Eikö olekin aika yllättävää.

Näin ne uutiset hukkuvat mielistämme.  Kun luemme, että Egyptissä poltettiin kristittyjen kirkkoja ja ihmisiä kuoli, emme yleensä jää ajattelemaan, että se on ihan totta. Tänä päivänä kristittyjä vainotaan mm. Kiinassa, Pakistanissa, Egyptissä, Irakissa, Iranissa, Syyriassa, Sudanissa, Pohjois-Koreassa, Nigeriassa…

Kristittyjä siepataan, vangitaan, kidutetaan, tapetaan, silvotaan, raiskataan.  Heidän kotejaan ja kokoontumispaikkojaan poltetaan ja tuhotaan.  Kristityiksi kääntyneitä  suljetaan perheiden ja sukujen ulkopuolelle jne …  Kaikista uskonsa tähden vainotuista ihmisistä 75 % on juuri kristittyjä.  Ja salakristittyjen lukumäärästä emme tiedä tämän lisäksi mitään varmaa.  Vain sen, että heitä on miljoonia.

Tapaninpäivänä meidät herätetään  näkemään, että kauniissa maailmassamme on koko ajan hyvyyden rinnalla myös pahuutta ja rumuutta. Pahuus on nähtävä ja siitä on uskallettava puhua ja sitä on vastustettava.  Niin vaikeaa ja hankalaa kuin se onkin.

Mutta  olisi itsensä pettämistä jäädä vain kauhistelemaan ja päivittelemään pahuutta muualla, toisissa ihmisissä ja toisissa uskonnoissa.  Tänään kuulimme, kuinka Jeesus joutui jyrisemään omalle kansalleen.  Hän näki pelottavia epäkohtia ja vääryyksiä omassa elämänympäristössään.  Hän joutuu huomaamaan, että sama kansa, joka on hänet opettanut Jumalan tuntemiseen synagogissa ja kirjanoppineiden kouluissa, juuri se sama kansa pitää sisällään myös Jumalan kieltäjiä.  Ja mikä pahinta, samassa ihmisessä voi olla näkyvissä molemmat puolet:  hyvyys ja pahuus.

Vähän aikaisemmin Jeesus opetti opetuslapsilleen, että ”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa.  Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan,  Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat  yhtä ja tekevät toista.” (Matt. 23: 2- ) Ja kohta näiden sanojen jälkeen Jeesus kääntyy fariseusten puoleen ja antaa heidän kuulla kunniansa.

Päivän evankeliumissa on muuan vertaus, joka saattaa nykyaikana tuntua jo vähän erikoiselta,  mutta niille, joilla vielä on otetta maalaiselämään, vertaus on arkisuudessaan hyvin kaunis.

 ”Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan…”

Tässä Jeesus antaa näytteen taivaan Isän huolenpidon lempeydestä ja lämmöstä.  Hän kuvaa Jumalamme juuri sellaisena kuin mitä ihmiset ovat aina toivoneetkin Hänen olevan.  Turvallinen ja hoitava.  Kaikki lapsensa hyväksyvänä.  Kukaan ei jää huolenpitoa ja rakkautta vaille.

Ongelma oli se, että vaikka näin Jumala oli itsensä ilmoittanut, silti aina oli niitä, jotka halusivat ottaa Jumalan ikään kuin itselleen.  Ja jakaa hänestä vain  joitain osia ja vain niille, jotka jumalankaappajien mielestä sen ansaitsivat.  Juuri näille jumalankaappajille Jeesus taas kerran ärähti.

Jumalan maailmalle antamista lahjoista yksi on ylitse muiden.  Jumalan ilmestymistä Pojassaan olemme vielä juhlimassa.  Evankeliumi, ilosanoma merkitsee sitä, että Jeesuksen kautta Jumala on antanut meille syntien anteeksisaamisen lahjan.  Ja se myötä rauhan sielullemme.  Meidän ei syntisinäkään tarvitse tuntea enää pelkoa siitä, että emme kelpaa Pyhän Jumalan edessä.  Jumalan suurin lahja on siis armo.  Ja kirkolle Herramme antoi tehtäväksi jakaa tätä armon lahjaa.

Jokainen voima, jokainen taho, joka yrittää ottaa Jumalan Jeesuksessa lahjoittaman armon itselleen ja jakaa sitä  vain omien mieltymystensä mukaan, on Jumalalle kauhistus.  Juuri  tästä Jeesus tänään evankeliumitekstissämme varoittaa.

Siunattu on vain se, joka tulee Herran nimessä, Jeesus sanoo tänään.

Kun palaamme saarnan alkupuolen teemaan, vainottuihin, joudummekin huomaamaan, että myös meillä täällä Suomessa onkin vainottuja.  Meillä vainottuja ovat kaikki ne ihmiset, joilta yritetään riistää Jumalan lapsen oikeus armoon ja anteeksiantoon. 

Luulen, että sellaisia ”armonkerjäläisiä” , ulkopuolelle sysättyjä on keskellämme yllättävän paljon.  Ehkä joskus koemme itse kukin olevamme ulosheitettyjä, kelpaamattomia, riittämättömiä.  Taitamattomat ihmiset saattavat sulkea meitä armon ulkopuolelle.

Mikä siinä on, että emme aina ota opiksemme siitä, mitä Raamattu meille Jeesuksen kohdalla opettaa.  Jeesuskin heitettiin oman yhteisönsä ulkopuolelle vain ja juuri siksi, että Hän osoitti hyväksyntänsä ja armonsa niille, joille se ei kaikkien mielestä kuulunut.  

Jeesus mainitsi ulkopuolelle heitetyistä aika komeita nimiä. Sellaisia, joita todella kaikki pitivät hurskaina ja jumalisina, mutta jotka kuitenkin  nujerrettiin:  hurskaan Abelin ja   Sakarjan,  Barakjan pojan.

Abelin tappoi hänen oma veljensä Kain.  Ja syykin oli kovin selvä: kateus.  
Sakarja taas täytti Herran tehtävän ja nuhteli kansaa Herran tahdon hylkäämisestä ja ennusti sen vuoksi onnettomuuksien vielä tulevan.  ”Mutta väkijoukko liittoutui häntä vastaan, ja kuninkaan käskystä hänet kivitettiin kuoliaaksi Herran temppelin esipihalla” kertoo  2. Aikakirja.  Hätkähdyttävää näissä Jeesuksen esille ottamissa esimerkeissä on se, että molemmat  raakuudet tehdään Jumalan palvelijoille.  Ja Jumalan nimissä.

Mitä tapaninpäivän julistus meiltä haluaa.  Mihin se meitä kehottaa.  Se kehottaa olemaan varuillaan, että me emme vain käy niihin joukkoihin, jotka yrittävät kaapata Jumalan itselleen.  Se varoittaa meitä  olemasta Jumalan lasten vainoajia.  Armon panttaajia.  Kristuksen omien vainoajia.

Toisaalta se rohkaisee meitä syntisiä armonkerjäläisiä  katsomaan suoraan Vapahtajaamme silmiin.  Näkemään siinä katseessa anteeksiantamuksen ja armon lämpö ja hellyys.  Se rohkaisee meitä armonkerjääjiä  pysymään Jumalan siipien suojissa kuin kanapojat emonsa siipien lämmössä.

Jari Pennanen