Vanhusten kädet

”Olen eka!”, huutaa pellavapää Joonas. On ehdittävä ekana ennen siskoa ukin luokse – on julmettu kiire!

”Olen suurin ja kaunein”, julisti aikanaan Muhammed Ali – ja totisesti, ”tanssi kuin perhonen” ja ”pisti kuin ampiainen”.

Olen suurin, kaunein, ensimmäinen – eiköhän ole perin tavallista olla eka?

Kysyiväthän opetuslapset Jeesukselta ”kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”

Kuka ansaitsee olla suurin, kaunein ja ensimmäinen?

Mutta Jeesuspa asetti lapsen uskon, luottamuksen ja armoon heittäytymisen esikuvaksi.

Mutta Hänen sanansa eivät kohdistu vain lapsiin, vaan kaikkiin vähimpiin: heitä oli syytä muistaa myös ”Vanhusten viikolla”:
sillä arvoistamme kertoo paljon se, miten hoidamme lapsemme ja vanhuksemme.

Jos hoidamme heidät hyvin, toteutuu ihmisarvoinen elämä oikeudenmukaisesti. Jos jätämme heidät heitteille, emme elä Jumalan tahdon mukaisesti.

Vanha äitini eli viimeiset vuotensa hoivakodissa, saaden hyvää ja asiallista hoitoa ja hoivaa. Mutta jokaisen vanhuksen kohdalla näin ei ole:

Vanhoja halveksitaankin: eihän heistä ole enää hyötyä yhteiskunnalle – hehän heikentävät huoltosuhdetta, heistä on tullut kuin taakka yhteiskunnalle.

Näin se ei voi olla. Jokainen meistä on tehnyt oman elämäntyönsä, maksanut veronsa, kasvattanut lapsensa, hoitanut lapsenlapsiaan, ja läheisiään. Lisäksi moni on toiminut valtuutettuina hoitaen yhteisiä asioita ja toimien huomisen hyväksi – niin, kukin vanhus ansaitsee tulla huomioiduksi, kiitetyksi ja arvostetuksi.

”Onni on vanheta” – niin, haluaisin edelleen elää hyvää ja rikasta ihmiselämää, niin fyysisesti, henkisesti kuin hengellisesti. Nauttimaan noista edessä olevista eläkevuosista sopivasti liikkuen, hyvästä ruoasta ja juomasta nauttien, virkistyen erilaisista tilaisuuksista ja matkoista, nauttimaan luonnon kauneudesta, olemaan perheeni kanssa ja luottamaan Jumalan johdatukseen ja hoivaan: ”kun nyt olen vanha ja harmaapäinen, älä hylkää minua, Jumala”.

Niissä käsissä on onni vanheta.

Juha Parjanen, rovasti
Kirjoitus Reimari -lehdessä 14.10.2020