Heti alkuun todettakoon, että tämän kirjoituksen aiheena ei ole 70-luvulla koko maailman suosioon noussut ruotsalainen pop-yhtye. Jotakin yhteistä kuuluisalla yhtyeellä ja toisella kotimaisella kielellä kuitenkin on. Ei niin kaukaisina lukiovuosina ruotsin kielen ylioppilasvihkoa epätoivoisesti kotitehtävänä rustatessani saatoin tahattomasti taikka tahallani hakea vastauksiini inspiraatiota bändin nimestä tummentamalla säännönmukaisesti vihkosesta vastausvaihtoehdoksi A ja B kirjaimia siinä toivossa, että edes joskus arvaus osuisi oikeaan.

Harvemmin osui. Kokeiden palautuspäivänä arvosanoja luokkatovereiden kanssa vertaillessamme oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että oma koearvosanani komeili vertailuasteikon häntäpäässä. Lukuisista yrityksistä huolimatta toinen kotimainen ei yksinkertaisesti luonnistunut. Ammattikorkeakoulussa ruotsin kielen lähtötasotestistä taisin saada kymmenen pistettä – vain muutaman pisteen vähemmän kuin opiskelukaverini, joka ei ollut opiskellut kieltä päivääkään. Yllättävää kyllä, sain ruotsin kurssin suoritettua siitä huolimatta.

Siitä asti olen joka kevät seurannut kuinka sanoma- ja iltapäivälehtien sivut täyttyvät ammattiin valmistuneiden ja uusien ylioppilaiden nimistä. Vuodesta toiseen saan pettymyksekseni huomata, että näiden juhlien kirkkaimpia tähtiä ovat ne, jotka ovat ylioppilaskirjoituksissa onnistuneet kirjoittamaan menneitä vuosia koreamman rivin laudatureita.

Joka vuosi menestyjien varjoon jää suunnaton joukko ihmisiä, joiden tarinat ansaitsisivat yhtä lailla tulla kuulluiksi. Tuo joukko kärsii mielenterveysongelmista ja keskittymishäiriöistä, yhteiskunnan tai lähipiirin aiheuttamista paineista, itseluottamuksen puutteesta ja riittämättömyyden tunteesta. Ihmisistä, jotka ovat silti yrittäneet parhaansa ja jotenkin selvinneet. Se jos mikä on onnitteluiden arvoinen suoritus.

Onnittelut kaikille valmistuneille ja lukuvuoden päättäneille!

Miika Rokka, (lähes keskivertoarvosanoin valmistunut) nuorisotyönohjaaja
Kirjoitus Reimari-ehdessä 3.6.2020