On ollut monella tavoin hämmentävää lukea vanhusten hoidossa olevista puutteista ja  laiminlyönneistä.  Syyllisiä ja vastuunkantajia on etsitty ja heitä on löydetty sieltä sun täältä.

Olen tietenkin pohtinut myös omaa osuuttani tähän koko maata koskevaan häpeään.  Pappina olen vieraillut monen vanhuksen luona, niin tavallisissa kodeissa kuin hoivakodeissakin.  Mitä olen nähnyt, sitä nyt jälkikäteenkin mietin.  On tietysti totta, että meille papeille pyritään näyttämään elämää parhaimmillaan.  (Sielunhoitotilanteet ovat tietysti eri asia.) Sen verran minäkin näin, että usein hauras vanhus  joutui odottamaan pitkään hoivapaikkaa. Ja sen näin, että vanhuksia hoitavilla oli kohtuuton  työmäärä.

Mietin sitäkin, että miten on mahdollista että juuri minun sukupolveni näin sokeasti laiminlyö  vanhusten hoivaamista.  Miksi olemme nuukailleet yhdessä keräämiämme veroja heidän – ja  myös lasten – hoitamisessa. Miksi emme anna tarpeeksi työntekijöitä raskaisiin  työpaikkoihin.

Lapsena meille laulatettiin laulua ” Älä silmä pieni katso mihin vain….”  Olemmeko seuranneet laulun ohjetta väärissä paikoissa.  Olemmeko sulkeneet silmämme  sellaiselta, mitä emme halua nähdä.  Olemmeko näin pyrkineet hiljentämään  omaatuntoamme.

Saattaa olla myös niin, että olemme  jollain tavalla nähneet vanhusten hädän, mutta emme  ole nähneet hoitajien hätää.  Miksi emme ole arvostaneet heidän hätähuutoaan. Sitä en  ymmärrä.

Kun kerran näin on käynyt, on meillä kiire tehdä parannus. Parannus alkaa aina itsestämme.  Vikaa ei kannata etsiä vain muista. Vastuussa olemme me kaikki.   Niin päättäjät kuin me heidän valitsijansa.

Jumala, avaa silmämme näkemään.
Herätä sydämemme tuntemaan.  

Ojenna kätemme auttamaan. 

Jari Pennanen  yksi sokeista