Mies istuu Helsingissä Senaatintorilla.

Korona epidemia on hallinnut, ymmärrettävästi, keskustelua koko menneen kevään ajan. Silmä kovana ja korva tarkkana olemme kuunnelleet Valtioneuvoston jäsenten tiedostustilaisuuksia ja seuranneet sitä, miten ensimmäistä kertaa käyttöön otettu valmiuslaki vaikutti arkeemme. Yli 70 vuotiaita on käsketty pysymään enempi kotonaan, ja me työssä käyvät olemme saaneet opetella etätöitä ja tehdä paljon puhuttua digiloikkaa.

Pandemian tuomat muutokset ovat näkyneet myös seurakuntiemme elämässä.

Samalla huomio on kiinnittynyt entistä enemmän talouselämään: melkoinen joukko työssäkäyviä on joutunut lomautetuksi ja myös irtisanotuksi, työt ovat yksinkertaisesti loppuneet.

Nyt kun yhteiskuntaa hiljaa avataan, huomion keskipisteeseen nousee talouselämä, rahapolitiikka. Valtiovalta on luvannut melkoisen elvytyspaketin talouteen, kuten myös Euroopan unioni. Monet ovat myös kauhistelleet noiden elvytyspakettien kokoa ja näköä – velkaa kun pitää ottaa. Ja entistä enemmän muistutetaan siitä, että velka pitää myös maksaa, joko julkisen talouden leikkauksilla tai veronkorotuksilla tai molemmilla.

Talouden pyörät täytyy toki saa pyörimään ja ihmiset takaisin töihinsä ja leivän syrjään, mutta talouspolitiikan pyörteissä ihmistä ei saa eikä voi unohtaa. Kaiken poliittisen päätöksenteon keskipisteessä täytyy olla ihminen, lähimmäinen – siis, katso: ihminen!

toteaa rovasti Juha Parjanen, yks kappalainen